Psykologinen turvallisuus

Arki on täynnä erilaisia ärsykkeitä, viestintää, mainontaa, odotuksia, toiveita, pettymyksiä, velvollisuuksia, tehtäviä, tunteiden ja ajatusten vuoristorataa. Innolla suosittelen webinaaria aiheesta psykologinen turvallisuus, jos vaan kykenisin muistamaan, mistä tai miten tulin itse ilmoittautuneeksi kyseiseen webinaariin. Webinaarit ovat oivallisia monesta syystä, ja minulle tämä webinaari sopi hyvin, joskin osallistuminen lopulta oli kiinni sattumasta.

Tiistaiaamuisin joko minä tai mieheni kuskaamme esikoista toisen vieraan kielen oppitunneille kaupungin keskustan liepeille. Oppituntien ajaksi on jotain asioita hoidettavana tai sitten ei. Vietyäni lapsen päätin lähteä Kaupin urheilupuistoon aamukävelylle. Seurasin monia polkuja Kaupin metsissä, ihastelin kirpeää syysaamua, yöpakkasen kohmettamia sammalia ja muita kasveja. Löysin polulta suuren kiven, särmikkään ja paikoitellen sammalten peittämän. Otin siitä kuvia. Kuvaussessio päättyi, kun kännykän kamera jumitti hetkeksi, ja samalla huomasin muistutuksen:

Kiitos ilmoittautumisestasi Psykologinen turvallisuus-webinaariin, joka pidetään tänään 24.10.2017 klo 9.30–10.00.

Siinä vaiheessa mietin, että mikähän tämä juttu nyt olikaan. Olin unohtanut koko asian. Kävelin aamupolkukävelyni rauhassa loppuun asti. Kuinka sattuikaan, että paria päivää aiemmin sain omalta äidiltäni hänen vanhan kännykän. Omani on ollut pitkään epävakaa toimintakyvyiltään. Onneksi minulla oli nyt uusi puhelin, jossa on näyttö ehjä ja muutenkin moitteettomassa kunnossa. Liityin webinaariin, ja siellä Tapani Riekki ja Ville Ojanen varsin iloisesti juttelivat. Ensimmäinen tajuntaani syöksynyt asia oli:

”…miksi me olemme niin negatiivisia?”

Huomioni kiinnittyi tiukasti asiaan. Miehet puhuivat arkisiin tilanteisiin hyvin sijoitettavista tilanteista: työpaikan uudet asiantuntijat pelkäävät vanhempia kolleegoita tai juuri eläkkeelle jääviä todellisia asiantuntijoita/miten palavereissa leijuu käsin kosketeltavissa oleva puhumattomuuden ja pelon ilmapiiri/edelleen esimiestyöskentely ja johtaminen perustuvat uhan ja pelon ylläpitämiseen/ ihmisten potentiaalia jää hurjasti hyödyntämättä, kun ei ole lupaa toteuttaa itseään/jne. Huhhuh. Tuntui kuin Finnkino olisi avannut elokuvateatterin päähäni. Siellä vilisi jos minkämoista traileria. Oikeastaan kaikki, mistä Riekki ja Ojanen puhuivat, oli sijoitettavissa omaan elämänhistoriaani tavalla tai toisella.

Negatiivisuuden juuret on paikannettavissa yksilön kokemusmaailmaan. Jos oma elämä tai sen jokin osa-alue (vaikkapa työyhteisö) ei täytä yksilön tarvetta kokea psykologista turvallisuutta, muodostuu puute, joka näyttäytyy negatiivisuutena jossain muodossa. Palaverin ankea tunnelma ja puhumattomuus voidaan ajatella johtuvan siitä, että yhteisö on kollektiivisesti ymmärtänyt, ettei puheilla ja mielipiteillä ole vaikutusta, niillä ei ole merkitystä. Hiljaisuus voi johtua myös siitä, että porukan rohkeinkaan ei uskalla avata suutaan. Hän saattaa kokea, että ei saa tukea mielipiteilleen julkisesti ääneen lausuttuna, vaikka tietäisi työkavereiden olevan samaa mieltä. Uskallan väittää, että suurin osa meistä on jossain vaiheessa (työ-)elämää havainnut, miten keskusteluja käydään enemmän epävirallisesti kuin virallisesti.

Kun lapsi oppii kävelemään, hän huomaa saavansa ihailua ja kannustusta asiassa. Kompastelut, kaatumiset ja huterat askeleet kuuluvat kasvuun ja kehitykseen. Vähän isomman muksahduksen kohdalla joku rientää auttamaan ja lohduttamaan. Ei se haittaa, jatka vaan. Lempeä ilme lohduttajan kasvoilla kuvastaa ymmärrystä. Lapsi katsoo lohduttajaansa kuin peiliä. Parhaimmassa tapauksessa hän saa vahvan itsetunnon ja kyvyn luottaa itseensä. Lohduttaja voi arvostaa itseään ja todeta, että on antanut vahvat ainekset psykologisen turvallisuuden rakentumiseen.

Mitä tapahtuu, kun kasvamme ja tulemme aikuisiksi? Kuinka paljon lohtua on tarjolla silloin, kun ehdotat jotain uutta, ja yhteisön reaktio saa sinut tuntemaan itsesi hölmöksi tai jopa tyhmäksi? Oletko sinä se, joka on ”puhuva pää” ja saa kokea, kuinka viestin tuoja ammutaan? Psykologisen turvallisuuden tunteen edellytys on yhteisö/ympäristö, jossa kukin jäsen saa ajatuksineen, ehdotuksineen ja ideoineen olla vapaa arvostelusta ja tuomitsemisesta. Aina ei tarvita sanoja aiheuttamaan tunneilmasto, jossa ei ole sallittua etsiä, ehdottaa ja kokeilla uusia asioita. Mikroilmeet ovat suorastaan pelottavan tehokkaita tuhoamaan innostus, luovuus ja lopulta ehkä jopa itsetunto.

Suotta ei joka tuutista suolleta positiivisen psykologian, positiivisen asenteen merkityksellisyyttä, ja ylipäätään positiivisiin asioihin keskittymistä. Tässä tulee haaste Sinulle:

Kun seuraavan kerran huomaat olevasi tilanteessa, jossa negatiivisuus ottaa vallan, kysy itseltäsi, onko jotain, mitä sinä voit tehdä asian helpottamiseksi. Aina ei tarvita sanoja, vaan myös kehon kieli voi osoittaa tuntemukset. Yhteisöllisessä tilanteessa puhemies/-nainen, kouluttaja/esimies tai kuka tahansa voi kysyä yhteisesti ”miten mene” ja vastaus annetaankin näyttämällä peukkua ylöspäin tai alaspäin, tai jotain siltä väliltä. Tällöin ei tarvitse miettiä, mitä sanoisin tai miten sanoisin, vaan oman tilan voi välittää muille peukulla. Ja jos peukku on jonnekin alaviistoon, muut voivat kysyä, olisiko heillä jotain mahdollisuutta tehdä asian hyväksi jotain. Kannattaa kokeilla.

Mikäli yhteisössäsi ei ole psykologisesti turvallista maastoa kokeilla tätä, voit yhtä hyvin testata asiaa kotona.

Marraskuinen metsäkylpy

lauantaina 25.11.2017 klo 12–15

Marraskuussa luonto on hyvää vauhtia valmistautumassa kohti talvea. Lähde havainnoimaan muutos luonnossa, rentoutumaan ja unohtamaan arkivelvollisuudet!

Kohmeisenakin luonto hellii mieltä ja kehoa.

Iltapäivän aikana syvennytään shinrin-yokuun eli metsäkylpemiseen sekä harjoitellaan mielentaitoja metsämielimenetelmin.

Ilmoittaudu viivyttelemättä, paikkoja rajoitetusti. Osallistumismaksu 45 €/hlö sis. glögi, muurinpohjaletut + kahvi/tee.

 

Luontohyvinvoinnin talvikausi avataan n-y-t!

 

Tapahtuman aloitus osoitteessa Teiskon kirkkotie 244, Tampere, Elämyspalvelut Nostalgian tiloissa.

Lisätietoja ja ilmoittautumiset Hanna-Kaisalle 20.11. mennessä

045 7871 9898 tai atofiosoy@gmail.com

Tapahtuma järjestetään yhteistyössä Elämyspalvelut Nostalgian kanssa

Marraskuinen metsäkylpytapahtuma järjestetään, jos osallistujia on vähintään 10.

SHINRIN-YOKU 森林浴

 

”Öö, voisitko suomentaa?”

Altistumista luonnolle ja metsälle. Antautumista luonnon syliin. Metsän hengittämistä. Metsäkylpemiseksikin on asiaa kutsuttu. Aistien vapauttamista vastaanottamaan, mitä luonto tarjoaa. Yksinkertaisen asian selittäminen sanallisesti on yllättävän vaikeaa. Koska asiaa on vaikea selittää sanoin, on hyödyllisempää kutsua ihmiset kokemaan, mistä on kyse.

Elämä on rypäs erilaisia sattumia. Yksi tällainen kokemus konkretisoitui tänään, kun ystäväni ja yhteistyökumppanini kanssa johdatimme japanilaisia vieraita metsään. Vieraat olivat toivoneet ohjelmaksi luontoon pääsyä, näkemään ja kokemaan suomalaista metsää. Tavatessamme kartoitin toiveita syvällisemmin, jotta pystyn tarjoamaan heille toiveensa mukaisen tapahtuman. Kun mainitsin sanan shinrin yoku osana suunnitelmaani, ryhmän jäsenet vapautuivat, ilahtuivat ja hurrasivat yhteen ääneen käsiään taputtaen. Hetken mietin, pystynkö vastaamaan heidän toiveeseensa, onhan shinrin yoku Japanista lähtöisin.

Suomentaminen on itselleni paljastunut muuksi kuin tietyn kielen kääntämistä toiselle. Pitkään olen miettinyt ja puntaroinut sanavalintoja, sanoissa ja lauseissa eläviä arvoja ja asenteita. Ajoittain asian itselleni ”suomentaminen” on ollut hankalaa siitä syystä, etten ole löytänyt oikeanlaisia ilmaisumuotoja niin itsestään selvälle asialle, joilla saisin meidät suomalaiset havahtumaan luonnon tärkeydestä ja mahdollisuuksista hyvinvoinnillemme.

Suomentamisen tarve on tullut selväksi. Lukuisissa tilanteissa, joissa olen kertonut, mitä nykyään työkseni teen, olen vastaanottanut itseäni yllättäneen suuren määrän ennakkoasenteita. Aikani kuvittelin, että vuoropuheluissa esiin nousseet asenteet ovat kaikuja omasta kyvyttömyydestäni ymmärtää monitasoista luontosuhdetta. Tämän seikan olen hylännyt verrattain pian. Ihmiset, jotka viihtyvät luonnossa itsekseen, samoilevat, juttelevat puille ja jopa kiipeävät puihin nimetään herkästi hipeiksi, puunhalailijoiksi ja hihhuleiksi. Joitakin vuosia sitten iltapäivälehdissä kerrottiin puuhun kiipeävästä laulavasta mummosta. Kerran hänet oli yllätetty ”rysän päältä” eli oksilta, ja paikalle oli kutsuttu poliisipartio. Niin vaarallista saati laitonta ei luonnosta nauttiminen ole, että mummon tempaus olisi johtanut rikostutkintaan. Annetaan vaan kaikkien, niin mummojen kuin lapsienkin nauttia luonnosta!

Tiedemaailma on tuottanut lukuisan määrän tutkimustietoa luonnon ja metsän hyvinvointivaikutuksista ihmisten kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnille. Fysiologiset vaikutukset on helpommin mitattavissa kuin psyykkiset, mutta tätä asiaa ei pidä jättää vaikutusarvioinnin ulkopuolelle. Yleisesti ottaen kansanterveystieteen parissa tiedetään, että ihmisen oma käsitys ja arvio terveydentilastaan on luotettavampi mittari kuin yksittäiset tutkimukset. Luonto on vuosituhansia tarjonnut ihmisille hoivaa, turvaa, suojaa ja elantoa. Antiikin Kreikassa oli tapana vetäytyä pohdiskelemaan asioita luonnon rauhaan. 2010-luvulla suomalaiset edelleen nimetään mökkikansaksi. Kannonnokassa saattaa vierähtää aiottua pidempi hetki, kun luonto mahdollistaa vapaan olemisen ja ajattelun tai tiedostamattoman ajattelemattomuuden.

Määritän shinrin yokun vapaudeksi olla luonnossa osana luontoa.

Sarvikuonon kyynel

Suomalaiset kolme ässää, enkä tarkoita Sipilä-Stubb-Soini kokoonpanoa, vaan sauna, Sibelius ja sisu opitaan jo lapsuudessa. Meidät opetetaan ja kasvatetaan näiden ässien ilmapiirissä, ravinnossa, hengessä ja voimassa, ylisukupolvisesti. Isovanhemmat pyörittelevät päitään nykynuorison laiskuudelle ja kertovat mielellään tarinoita kovista ajoista, jolloin kouluun hiihdettiin eikä karkkia saanut edes kerran viikossa. Lapsetkin synnytettiin saunassa lääketieteellisistä kivunlievityksistä autuaan tietämättöminä. Sibeliuksesta on syytä olla ylpeä, johan mies oli päässyt setelirahaan kultaisena markkakautena. Oliko kyseessä satalappunen vai peräti tuhatlappunen? Tuhatlappusta ei niin vain nähnyt arkisessa maksuliikenteessä. Näköhavainto setelin naamasta ei ole merkityksellinen, vaan se, että pystyy sanomaan Sibeliuksen olleen setelirahassa.

Saunalla on oma erityinen paikka kulttuurissamme. Saunan ja saunomisen merkitys ei ole juuri muuttunut vuosikymmenten tai satojen aikana. Saunan arkkitehtuuri on elänyt ajan mukana, mutta ydin on säilynyt; lauteet ja kiuas. Saunassa käydään puhdistautumassa ja rentoutumassa. Lisäksi saunomisella on oma sosiaalinen luonne. Vaikka kotisauna saattaa toimittaa väliaikaisen varaston virkaa, kerromme mielellämme ulkomaalaisille saunasta.

Sisu on suomalaisuuden selkäranka. Sisua ei voi selittää, se pitää kokea ja tuntea. Suomalaista sisua ei tunne eikä voi ymmärtää, ellei tunnista itsessään sisua. Sisulla ja hammasta purren ovat äidit lapsiaan toimittaneet koulumatkoille pakkasen selkään hiihtämään, tehneet eväitä koululaisille, kantaneet kaivosta vettä tupaan ja hoitaneet monia muita arjen askareita. Sisulla ovat miehet kaataneet puita kaskeksi, kyntäneet peltoja, puolustaneet sodissa maita ja mantuja, kunniaa. Sisulla ovat menneet sukupolvet kärsineet sotatraumoja ja muita heikkouksia, joita ei vieraille kerrota eikä kylille juoruta. Sisulla on kansakunta noussut köyhyydestä ja kohdannut erilaiset murrokset ja muutokset.

Kaukana sodista ja sotatraumoista nykypolvet saavat elää lapsuuden vailla pitkiä hiihtomatkoja pakkasessa tai murhetta siitä, ovatko eväät unohtuneet kotiin. Kotitaloudet selviävät erilaisista arjen töistä nopeammin ja helpommin kuin koskaan aiemmin. On pyykkikoneita, tiskikoneita, leipäkoneita, monitoimikoneita, kauko-ohjattavia sähkökiukaita. Lämmin vesi lorisee suoraan käsille hanaan koskematta. Elämisen perusmukavuudet ovat jokapäiväisiä eikä niiden eteen tarvitse juuri ponnistella. Perheet ovat moninaisia yksilöiden ryppäitä, joiden sosiaalinen yhteys on muokkautunut yleisen kehityksen saatossa.

Lujatahtoisuus, luonteen lujuus ja periksi antamattomuus. Nämä adjektiivit vilisevät, kun suomalaisia luonteenpiirteitä yritetään kuvata. Periksi et perkele antaa saa, on vaan pakko mennä eteenpäin, vaikka olisit lantiota myöten suossa. Heikkous on synti. Vaikka suomalainenkin on ihminen, ei heikkoutta pidetä hyvänä julkituotavana tilana tai tunteena. Heikko on se, joka ei pysty tulemaan omillaan toimeen. Heikko sairastuu. Heikko itkee. Itkevä mies se vasta heikko onkin. Mitä muutkin ajattelevat, jos heikkous näkyy tai paljastuu? Kärsimys on elämän suola.

Elämä 2010-luvulla on oletettavasti hyvin erilaista kuin vaikkapa 100 tai 50 vuotta sitten. Tai edes 20 vuotta sitten. Mitä varten lapsen tarvitsee kasvuvuosinaan ponnistella? Fyysisten taitojen karttuminen vaatii sisua, joskin vaade on aivan samanlainen riippumatta siitä, missä päin maapalloa ihminen asuu, onko sisusta koskaan kuullutkaan. Ihmisen koodi ajaa meidät pystyasentoon kulkemaan kahdella jalalla. Peruskouluissa ei tarvitse sisukkaasti ponnistella menestyäkseen, sillä seuraavalle oppiasteelle pääseminen ei jaa jyviä akanoista ainakaan niin varhaisessa vaiheessa kuin omien vanhempiemme tai heidän vanhempiensa aikaan. Kokeisiin ei tarvitse sisukkaasti päntätä, sillä kokeita ei nykyään ole siinä määrin kuin aiemmin. Myöhemmät opinnot voivat olla puhtaasti oman mielenkiinnon mukaan suunniteltuja, ei perheen tai suvun oletus ja odotus suvun perinnön jalostamiseksi. Työelämässä pärjää henkilökohtaisilla ominaisuuksilla paremmin kuin huippuarvosanoilla, joiden eteen on tehty rutkasti töitä. Akateemisia työttömiä on maassamme paljon.

Pikkulapsiperheen arki yllätti. Äiti tylsistyi hiekkalaatikolla. Epätoivoinen perhetragedia. Miksi kukaan ei auttanut? Isä katosi juomareissulla. Äiti harrastaa viini-iltoja. Omaa aikaa. Isä on tietokoneella. Vaihtoehtoisia selityksiä on varmasti löydettävissä yhtä monta kuin on tarinaakin. Suoria vastauksia avoimiin kysymyksiin on vaikea löytää. Missä on se kuuluisa sisu? Vai onko sillä mitään tekemistä näiden asioiden kanssa?

Sisu on sosiaalisessa mediassa. Se on Facebookissa, Twitterissä, LinkedInissä, Instagramissa. Se on verkossa. Sisukkaasti ihmiset haluavat jakaa ja päivittää sosiaaliseen verkostoonsa erilaisin sovelluksin aihetodisteita siitä, miten hyvin omassa elämässä menee. Ihana kullannuppu on niin taivaallisen söpö, että ihmistaimen ei haluta kasvavan. Vauva kakkaa hyvin ja taaperon ensikakat on kuvattava ja jaettava. Puoliso on maailman ihanin, syy elää ja olla tässä maailmassa. Omalla kasvimaalla kasvatetaan kaikki mahdollinen, onhan ravinnon oltava terveellistä, tuoretta, trendikästä ja kauniisti aseteltua. Töissä on oltava joustava ja kaikkensa likoon laittava. Jotta oma verkosto ymmärtää asian hyvyyden, on siitä jaettava ainakin kuva. Ja ettei vaan pääse lihomaan eikä vahingossa tule antaneeksi ihmisille aihetta ihmetellä, onko kiloja kertynyt, ilmoitetaan poltetut kalorimäärät, kuljetut kilometrit ja viimeisimmät shoppailuterapian tulokset.

Sattuupa niin, että Spotifyn satunnaiselta soittolistalta kajahtaa Sibelius. Se nostattaa niskavillat ja saa ihon värisemään. Ihanaa suomalaisuutta. Se pönkittää alitajuisesti kansallistunnetta ja saa mielen herkäksi. Illalla vielä saunaan, joka saattaa olla minikokoinen spa.

Joitakin viikkoja sitten olin eläintarhassa. Safarikyyti kulki läpi ”Afrikan”. Kyydissä olleilla turisteilla, itseni siis mukaan lukien, oli mahdollisuus ihastella kirahveja ja muita Afrikan ihmeitä. Sarvikuonoista kuulimme, että laumaan kuuluu isoäiti ja hänen lapsia ja lapsenlapsia. Mahtipontiset eläimet saivat ihmiset huokailemaan ihastuksesta ja kummastuksesta. Kylläpä ne sitten ovatkin isoja. Onhan niillä leppoisaa köllötellä. Katseeni osui yhteen sarvikuonoon. Tunsin suurta surua ja veden kihoavan silmiini. Sarvikuonon kyynel. Siitä hetkestä eteenpäin en enää kuullut oppaan selostusta, sillä uppouduin mietteisiini. Riippumatta siitä, onko tieteellisesti todistettu, että sarvikuonot todella itkevät, tulkitsin vanan itkuveden tuottamaksi. Siinä se iso, mahtava, voimakas ja vaikuttava eläin itkee. Peittelemättä.

Epäisänmaallisesti kyseenalaistan sisun suuruuden ja merkityksellisyyden. Meistä jokainen kohtaa elämänsä aikana erilaisia vaikeuksia. Ei ole helppoa taaperolla, joka opettelee kävelemään. Ei kävelemään oppimiseen tarvita sisua. Luonto hoitaa sen ihan itse. On tervettä ja inhimillistä toimintaa yrittää epäonnistumisen ja turhautumisen välimaastossa uudelleen ja uudelleen. Hammasta purren, sisukkaasti ja järkkymättä ei ole automaattisesti hyvä tapa toimia. Ihmisen elämää kuvataan usein polkuna, jolla on erilaisia kulkua vaikeuttavia tekijöitä. Sisun mukaisesti mennään läpi harmaan kiven, mutta olisiko jo aika höllentää sisua ja etsiä toisenlainen tapa selviytyä esteestä? Vaikka sisu on saattanut myötävaikuttaa kansalliseen menestystarinaan tietynlaisessa sosiaalisessa ilmapiirissä, onko se sellaisenaan sovellettavissa nykyelämään? Mielestäni ei. Se perinteinen sisu saattaa jopa edesauttaa mielenterveyshäiriöiden syntyä. Minusta tämä ajatus on helposti miellettävissä, sillä ne rohkelikot ja uskaliaat, jotka ovat avautuneet vaikeuksistaan, ovat valitettavan usein kuulleet lohdutuksena, kuinka tarpeen on vaan purra hammasta ja olla välittämättä pienistä asioista. Pitää ottaa itseään niskasta kiinni. Asiat täytyy laittaa järjestykseen. Ei auta muu kuin puskea läpi betoniseinän. Minkä takia lapsia pitää tehdä, jos ei niistä jaksa huolehtia? Töistä voi irtisanoutua, jos kokee sen liian raskaaksi.

Kaiketi on helpompaa pitää yllä mielikuvaa mahtavasta ja voimakkaasta itsestä ja jakaa se ennaltaehkäisevästi verkostoille, jotta kukaan ei edes kysyisi, mitä todellisuudessa kuuluu. Tällöin ei tarvitse miettiä, mitä vastata kysymyksiin. Kaikkihan sen näkee, että hyvin menee. Tarpeeksi etäällä muista voi antaa kyyneleen vieriä vapaasti. Joskus sisäinen ääni havainnoi kytevän pisaran ja huomauttaa luonteen heikkoudesta. Käsi pyyhkäisee automaattisesti poskipään, nenä siemaisee ilmaa ja hartiat tekevät ryhtiliikkeen.

Luonto kasveineen ja eläimineen tarjoaa ihmeteltävää, ihasteltavaa ja pohdittavaa. Pyytämättä ja yllättäen mieleen saattaa juolahtaa ajatus, jota on tietoisesti välttänyt, ettei perisynti – heikkous – pääse iskemään. Sillä juolahduksella on oma merkityksensä. Ihmisen selviytymisen ehto on kyky ajatella asioita eri kantilta ja pohtia erilaisia vaihtoehtoja, etsiä uusia selityksiä ja merkityksiä. 2010-luvun sisu olkoon sarvikuonon kyynel. Antaa itkun tulla. Harmaan kiven läpi ei tarvitse aina yrittää ja yrittää. Polulla olevan kävyn tai kiven voi vaihteeksi kiertää tai ylittää, jos se on pystyttävä sivuuttamaan. 2010-luvun sisu on kykyä nähdä sarvikuonon kyynel. Nähdä ja katsoa. Kuulla ja kuunnella. Sisu olkoon uusi nimitys sille, että hyväksymme ihmisyyden moninaisuuden. Sisu olkoon armollisuus itseä ja muita kohtaan. Sisukkuutta olkoon se, että kysyy läheisen, tuttavan, ystävän ja sukulaisen kuulumisia. 20170922_0606_Photo_Jukka_Heilimo_2048

 

 

Mistä on kiire tehty?

Taistelu kuluvaa aikaa kohtaan on noussut julkiseen keskusteluun ainakin ikäihmisten kotihoidon teemassa. Tässä viitekehyksessä kiire on nimetty työntekijöitä piinaavana seikkana ja eettisen työnteon esteenä. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kiireen kokemukset kotihoidon asiakkailta. Epävirallisesti ikäihmiset kuitenkin ovat kertoneet, miten kurjaa on, kun henkilökunta vaihtuu niin usein ja hoitajilla on aina valtava kiire.

Viime viikolla alakouluikäinen lapseni toi minulle mainoslehtiä. Hän pyysi minua tarkistamaan, onko mainoksessa todellakin kirjoitusvirhe. Olihan siinä. Pitkän aikaa olen huomannut kirjoitusvirheitä painetussa sanassa. Kirjoitusvirheitä vilisee siellä ja täällä. Se voi kertoa heikentyneestä kirjoitustaidosta mutta todennäköisempänä pidän kiirettä.

Työurani aikana leikkaussalihoitajana ehdin nähdä ja kokea ajan, kun osaston työrytmiä alkoi kellottaa näyttö, jolla vilkkui ajan kulkua mittaava palkki. Keltainen merkitsi hilkulla olemista, punaisella taas ymmärrettiin, ettei tavoiteaikaan päästä. Tavoiteaika mittaa optimaalista leikkaussalin käyttöaikaa, mikä on sairaalamaailmassa oma mittayksikkönsä. Jatkuva punaisella työskentely tarkoittaa, ettei bonuksia kerry työntekijöille. Tuottavuus on yksinkertaistettuna ajan hallintaa: vähemmällä ajalla enemmän.

Luin Hesarissa olleen jutun hutiloinnista. Hosumisesta ja kiireessä työskentelystä on tullut jo tavanomaista, normaalia työelämää. Päivi Ala-Risku kirjoittaa (HS 27.9.2017) kiireen näkyvän työpaikan yleisilmeessä ja siinä, miten työyhteisö kuvaa työtään tulipalojen sammuttamiseksi. Hirveä kiire töissä?

Eräs korkeasti koulutettu ystäväni tuumasi, että hän kokee olevansa mennyttä naista työmarkkinoilla. Avoimissa tehtävissä haetaan nuorta ja energistä multitaskaajaa, jolla on hyvä paineensietokyky, ja persoonallisuuden vahvin piirre joustavuus. Osaamisen arvostukselle on tapahtumassa jotain, kun ajankäyttö, hallinnointi ja priorisointi ovat ensimmäisiä arvostettavia piirteitä.

Taistelu aikaa vastaan on keinotekoinen eikä sillä ole mitään tekemistä kikyloikan, tuottavuuden tai hyvinvoinnin kanssa. Aika ei lisäänny vaikka juoksupyörän tahtia joudutettaisiin niin, että ihmiset juoksevat itsensä sairauslomalle, työkyvyttömäksi tai mullan alle horsmaa kasvamaan. Kiire ei jää kaipaamaan niitä sairastuneita tai kuolleita, vaan löytää seuraavan uhrin hyvin nopeasti, sillä tulijoitahan on jonoksi asti.

Mitäpä jos sinä tietoisesti valitsisit hieman kiireettömämmän tavan elää? Uskallan väittää, että ihmiset mieltävät kiireen ulkoiseksi tekijäksi, johon on vaikea itse vaikuttaa. Se on yhtä kasvoton, kuin globalisaatio, medikalisaatio, markkinat ja ne kuuluisat muut. Mikäli olet sitä mieltä, että et voi tehdä kiireelle itse mitään, pyydän sinua kävelemään lähimpänä olevan peilin luokse ja kysymään peilikuvaltasi, oletko tyytyväinen kiireeseen? Kuka muu kuin sinä itse voit vaikuttaa omaan elämääsi? Minkä hinnan olet valmis maksamaan alituisesta kiireestä? ”Mutku ja sitku. Mutta kun on pakko, ja kyllä minä sitten kun…”.

Kiire on tehty uskomuksista, alistumisista ja totuuksien uudelleen määrittelyistä. Kiire on joukkohysteriaa, ja siitä eroon pyristely voi tuottaa krapulan. Valittu kiireettömyys saattaa johtaa tunteeseen, ettei kuulukaan enää mihinkään joukkoon. Kiire on tämän ajan harhaoppi, ja uskoakseni maailmanlaajuinen epidemia, jota vastaan ei ole koottu kansallisia tai kansainvälisiä ohjelmia. Kansallisella tasolla oireet näkyvät mm. Kelan tilastoissa, kuinka hurja määrä rahaa virtaa mielenterveyden häiriöissä käytettävien lääkkeiden korvauksiin. Entäpä työkyvyttömyydestä aiheutuvat kustannukset ja ennenaikaiset eläköitymiset? Mitäpä, jos tulkinta väsymyksestä, uupumisesta, burn outista, mielenterveyden häiriöistä käännettäisiin siten, että ne olisivatkin terveitä kehon ja mielen reaktioita silloin, kun liika on liikaa?

Arvoisa hallitus, päättäjät ja yksittäiset työyhteisöt, käynnistäkää pilotti/hanke/projekti, jonka tarkoitus on vähentää työtahtia, työn kuormittavuutta ja lyhentää työaikaa. Yhteiskuntamme odottaa uusia avauksia, innovaatioita ja kokeiluja. Tavoitteena saattaa löytyä uusi vanha ”polkupyörä”, nimittäin inhimillisyys. Riittäisikö tuottavuusloikkaan vähälukuisemmat sairauspoissaolot, työtyytyväisyyden lisääntyminen ja innovaatiot, keksinnöt, jotka mahdollistuvat ympäristössä, jossa ei ole kiire ja paine alituisena työkumppanina?

Kiireettömään hetkeen pieni pala luontoa elvyttämään mieltä. Kuva on otettu Oulussa.2017-08-02 15.01.45

Puddle zone – lupa lällyttää

 

Australian matkani liittyi metsäterapiaohjaajan opintoihin. Lähijakson aikana osallistujat osallistuivat terapiakävelyihin erilaisissa ympäristöissä toteutettuina.  Yksi itselleni havahduttavimmista kokemuksista oli WIM –what´s in motion – harjoitus, jonka aikana syntyi seuraavat mietteet.

What´s in motion on harjoite, jonka tarkoituksena on saada ihmiset yksinkertaisesti hidastamaan tahtia. Ohjaaja asettaa tahdin, joka on h-i-d-a-s. Nopeaan tahtiin tottuneella voi olla vaikeuksia asettua annettuun tahtiin. Itsekin kärvistelin kävelyn alussa tuskastuttavan hitaan menon vuoksi. Lisäksi vauhdin hidastaminen saattaa tuottaa ajatuksen siitä, että epäonnistuu ”annetussa tehtävässä”. Tahdin hidastamista harjoitellaan oman itsensä vuoksi, ei ohjaajan eikä kenenkään muun. Elämme hektisessä maailmassa, ja kiire on yksi pahimmista taudinaiheuttajista ellei suorastaan sairauksista. Pysähtyminen ja vauhdin hiljentäminen on tuiki tarpeellinen etenkin ihmiselle, jolla on halu tai tarve tehdä ja kohdata muutos. Toisille tarpeen havaitseminen tulee pienellä ärsykkeellä, kun jollekin toiselle ei edes sydänkohtaus nelikymppisenä riitä ravistamaan arkisia totunnaisuuksia.

Katselin ympärilleni, joka oli täynnä monenlaisia virikkeitä, olimmehan Healesvillen eläintarhassa. Päädyin seisomaan paikallani, keho kertoi, että on pysyttävä paikoillaan. En osaa sanoa ajankulusta yhtään mitään, mutta tunsin, etten saa ympäristöstä mitään irti. Pyörin paikoillani ja etsin jotain, mikä saisi minut näkemään/kuulemaan/tuntemaan jotain. Sitten silmäni tavoittivat taulun ”PUDDLE ZONE”. Olin vieraillut Healesvillessä jo kerran aiemmin perheeni kanssa. Tunsin lievää kateutta australialaisia kohtaan, he osoittivat ison kyltin kera, että mutalätäkkö on sallittu paikka ja lällyä saa tehdä. Samaan aikaan kuulin alitajunnassa, kuinka kotona olisin kieltänyt lapsiani menemästä mutalätäkköön sotkemaan vaatteita. Kuinka minulla on muutenkin niin paljon pyykättävää kaikkien muiden hommien lisäksi. Lapseni eivät perheen eläintarhavierailun aikana halunneet edes mennä lällyyn, tajusin vasta tällä harjoituskerralla jotain. Olen ehkä liikaa iskostanut heidän mieliinsä, että äidille ei saa tuottaa liikaa työtä, pyykättävää, siivottavaa jne.

Menin Puddle Zonelle ja aloin lällyttää mutaa kengilläni. Ensimmäiset painallukset eivät tuottaneet näkyvää tulosta, muutosta. Painelin lisää ja lisää, voimakkaammin ja nopeammin. Mutaan alkoi painautua kenkieni pohjien kuvioita. Tarkastelin kuvioita seisoviltani. Maa ja muta eheytyivät aika nopeasti, huomasin jälkien hälvenevän. Vaihdoin suuntaa, painallusten tempoa ja voimaa. Toistin tätä useita kertoja. Sitten vaihdoin tarkastelukulmaa. Kyykistyin mutaläjän ja luomani lällyn lähelle. Tuijotin pitkään kenkieni pohjien tuottamia kuvioita. Maahan uurtui syviä uimia, teräviä reunoja, loivia kukkuloita, jotka olivat Salomon Fellraiserin disainia. Oikeita design- kuvioita. Toistin askelluksia yhä uudelleen ja uudelleen ja kyykistyin tarkastelemaan niitä. Kappas, siellähän näkyi elämää!

Ensimmäinen havaintoni oli se, että maa palautui askelluksistani nopeasti mutta sen havaitseminen riippui siitä, miltä etäisyydeltä niitä katsoin. Luulin, että yhteen uurteeseen ilmaantui hento tikku tai heinä. Se taipui tuulen voimasta, hennosti mutta nähtävästi. Mitä tarkemmin sitä huojuvaa heinää katsoin, tajusin sen olevan ohuen ohut mato. Kaivaessani kännykkää taskusta mato katosi. Ei. Mato ei kadonnut, vaan oma keskittymiseni ja fokus katosivat. Palasin lällyn pariin ja laitoin kännykän taskuun takaisin. Pian uurteissa pyöri pieni mutta sisukas koppakuoriainen. Se ei kyennyt ylittämään Salomon Fellraiserin kaivertamia vuoristoja ponnistelematta. Koppis kopsahti selälleen uudestaan ja uudestaan. Koppiksen taistelun aikana tuuli, vesi, lämpö ja aika olivat synnyttäneet muokkautuvaan maahan toisia alueita lällyn reunamille. Syvennyksissä Fellraiserin jäljet olivat edelleen. Koppis pääsi jatkamaan matkaansa. Kai se väsyi yrittämiseen ja epäonnistumiseen ja vaihtoi suuntaa. Alkuperäinen suunnitelma ei toteutunut. Se sopeutui tilanteeseen ja löysi keinon selviytyä. Tästä virisi analyyttinen pohdinta kuuluisasta suomalaisesta sisusta, mutta se on toinen tarina se!

Tästä kaikesta minun oli helppo löytää todisteita siitä, miten ihminen toiminnoillaan, teoillaan ja valinnoillaan vaikuttaa ainutlaatuiseen maapalloomme. Ympäristöön, pihaan, ja pöytään, joka meitä ruokkii. Jotkut teot jättävät ikiaikaisia jälkiä eikä maa eheydy. Tärkeintä olisi mielestäni keskittyä siihen, miten voisimme välttää peruuttamattomat muutokset, jotka eivät ole kestäviä.

Jotkut teot ja valinnat vaikuttavat voimakkaasti omaan elämäämme. Kuljemme ja askellamme eri tavoin jättäen jälkiä sekä nykyisyyteen että tulevaan. Ihan koko maailmaa ei tarvitse syleillä. Alku on kuitenkin siinä, miten ajattelemme omien tekojemme vaikuttavan omaan elämäämme ja lähiympäristöömme. Enkä tarkoita tällä vain ekologista vaikutusta vaan myös hyvinvointivaikutuksia fysiikkaan, psyykeen, sosiaaliseen hyvinvointiin.

Hetkeäkään en miettinyt, mitähän joku eläintarhavierailija ajattelee aikuisesta leikkimässä lällymudassa. Sen sijaan uppouiduin ajatuksiini ja yhytin sisäisen äänen käymään vilkasta dialogia omasta hyvinvoinnista, valinnoista sekä toiveista ja haluista.

Hyvät kanssaihmiset! Antakaa itsellenne mahdollisuus ottaa vastaan uusia ajatuksia, pohdintoja ja valinnan mahdollisuuksia. Kuunnelkaa itseänne. Se onnistuu myös vilkkaissa ympäristöissä, kun pysähtymisen taitoja harjoittelee ja niitä harjoittaa. Veikkaan, että hyvinvointi lisääntyy! Seuraavalla kerralla annan lasteni mennä toteuttamaan itseään mutalällyyn! Edistykselliset työyhteisöt (mm. RedBull) mahdollistavat jo työntekijöilleen ohjattuja metsäterapiatuokioita, sillä johtajat ovat oivaltaneet luonnon tarjoavan tilan ja mahdollisuuden luovuudelle. Luovuus puolestaan on avain maailman menestykseen.

Mikäli toivot omaan työ- tai muuhun yhteisöösi luovuutta ja hyvinvointia ruokkivia tapahtumia, ota rohkeasti yhteyttä!

Visuaalinen viestintä – kevyt ja helppo hyvinvointia tukeva toiminta

Sinulla on jokin elektroninen laite edessäsi, kun luet tätä blogitekstiä. Siirrä katseesi tämän virkkeen jälkeen pois näytöltä ja katsele eri puolille; mitä näet sivuillasi, takanasi, yläpuolellasi tai edessä olevan näytön takana?

Seuraavaksi kysy itseltäsi, millainsen mielikuvan muodostat näkymästä. Pysähdy hetkeksi kuuntelemaan ajatuksiasi, miten järki tai mieli (sisäinen ääni) sanoittaa sitä, mitä näet. Tuottaako näkymä mielihyvää ja herättääkö muistoja? Ovatko mielikuvat ja ajatukset mukavia, positiivisia vai kenties epämiellyttäviä ja vaikeasti sanoitettavissa olevaa?

Hyvinvointia voidaan tukea monin tavoin. Yksi yksinkertaisimmista keinoista on visuaalisen ympäristön luominen sellaiseksi, että se tukee hyvinvointia. Tutkimustulokset osoittavat, että jo pienikin näkymä johonkin vihreään tuottaa mielihyvää. Aivoissa syntyvä reaktio tapahtuu alitajuntaisesti, ja jo pienikin pilkahdus, olkoon se sitten assosiaatio menneeseen mukavaan asiaan tai paikkaan tai toive ja haave tulevasta, antaa aivojen kautta mielelle ja keholle mahdollisuuden huokaista tietotulvan ja kiireen keskellä.

Tämän kerran blogiteksti keskittyy nyt kuviin, joiden myötä toivotan sinulle ja lähesillesi hyvää viikonloppua!

Tuumasta toimeen on lyhin työmatka

Tänään heräsin harmaaseen ja tuhruiseen päivään. Hämmästyttävän kaukaiselta tuntui ne aamut, jolloin sain herätä kookaburran lauluun. Elämä on kuitenkin tässä ja nyt. Kookaburra moinenkirjavine sävelmineen soi kauniisti muistoissa.

Viime talvena otin yhteyttä amerikkalaiseen järjestöön, joka kouluttaa metsäterapiaohjaajia ympäri maailmaa. Suomessa ei ollut yhtään kyseisen koulutuksen käynyttä henkilöä. Muutaman viikon pohdinnan, analysoinnin ja harkinnan jälkeen käynnistyi prosessi, joka on nyt siinä vaiheessa, että voin kutsua itseäni metsäterapiaohjaajaksi. Sertifioinnin saan maaliskuussa 2018. Järjestön perustaja Amos Clifford on myös ollut innoisaan saadessaan Suomeen ihkaensimmäisen metsaterapiaohjaajan!

Minulla on ollut onni matkassa elämäni aikana monessa asiassa. Kokemus onnekkuudesta ja onnellisuudesta siivittää jatkamaan polulla, jonka olen tietoisesti valinnut lähimmäisteni tukemana. Ilman läheisten ja rakkaiden osoittamaa monipuolista tukea en olisi pystynyt haavettani toteuttamaan. Koulutusmatka Australiaan tuntuu yhdeltä elämäni suurimmista saavutuksista. Ja mikä parasta, olen saanut kokea sen kaikkein rakkaimpieni kanssa!

Koulutus kansainvälisessä porukassa on monella tavalla rikastuttava. Kulttuurierot, kielelliset eroavaisuudet ja totunnaisuudet soviteltuna tiettyyn ohjelmaan on voimain koitos kenelle tahansa. Vaikka ihmisten perustarpeet ovat samanlaisia kulttuurista riippumatta, on hämmästyttävää, miten pienet asiat saattavat olla erilaisia koettuina ja nimettyinä. Kuitenkin  koemme luonnon hyvinvointia tukevat vaikutukset aika samanlaisina. Reissun yksi puhuttelevimmista kokemuksista oli itselleni tieto Australian sydämestä, maan keskellä sijaitsevasta punaisesta vuoresta, jonka aboriginaalit ovat aikoinaan nimenneet sydämeksi värinsä vuoksi, symboloimaan luonnon vuodattamaa verta ihmisten hyvinvoinnin eteen.

Olen ollut kotona vasta vuorokauden. Nyt minulla on ilo ilmoittaa ystävällisenä kutsuna, että järjestän ensimmäisen ”medicine walk” tapahtuman Tampereella maanantaina 2.10.2017 klo 14-17. Tapaamme Pyynikin näköalatornin edessä. Koulutettuna ohjaajana tapahtumassa avaan oven metsämaailmaan tavalla, jota ei ole aiemmin ANFT:n (Association of nature and forest therapy) ohjelman mukaisesti tehty eteläisessä Suomessa koulutetun metsäterapiaohjaajan ohjaamana/toteuttajana.

Tapahtuma kestää kolme tuntia. Mukaasi tarvitset lämpimät vaatteet, hyvät jalkineet sekä istuinalustan, mikäli haluat istuskella välillä. Kävely keskittyy hyvinvointia tukevaksi, arjesta irtautumiseen ja oman minän hellimiseen.

Anna itsellesi mahdollisuus kokea metsän vaikutus hyvinvointiisi! Osallistumismaksu 30 euroa/hlö. Tapahtuma toteutetaan, jos osallistujia on vähintään 5. Kävelyn päätteeksi nautimme lämmintä  juomaa ohjaajan tarjoamana.

Ilmoittautumiset 1.10. mennessä osoitteeseen atofiosoy@gmail.com tai tekstiviestillä numeroon 045 7871 9898.

Lisätietoja saa minulta soittamalla tai sähköpostitse, vastaan mielelläni kyselyihin.

Kyllä, saa jakaa!

Ystävällisesti, Hanna-Kaisa

 

Saudi-arabialaiset Suomen metsässä

Metsä lumoaa. Metsä rauhoittaa. Metsä antaa voimaa.

Minulla on ollut ilo ja kunnia olla osallisena ohjelmatuotannossa, jossa tarjottiin erilaisia luonto- ja elämyspalveluita kaukaisille vieraille. Valmistautuminen hyvin erilaisesta kulttuurista tulevien vieraitten luonto-ohjelman muodostamiseen sujui rauhallisesti. Eilen aamulla kaikki konkretisoitui, kun tapahtumapaikan pihaan saapui kaksi bussilastillista naisia, miehiä ja lapsia.

Tiedossa oli, että vieraat eivät ole tottuneita kävelemään meidän tottumuksista käsin ajateltuna tavanomaisia matkoja, puhumattakaan siitä, millaiseen maastoon olimme heitä viemässä. Aivan kaikki vihreä eri sävyineen oli heille uutta ja ihmeellistä. Tutustuminen perisuomalaiseen maalaismaisemaan ja metsään saatiin toteutettua parin kilometrin luontopolulla. Kävelyvauhti oli maltillinen, mutta ihailtavan reippaita olivat erityisesti ryhmän lapset! Pienin pääsi kantorinkan kyydissä ottamaan päiväunet keinuvassa maastossa. Kantorepun kantaja sai kokemuksen, miten luontoaktiviteetteja harrastavat vanhemmat saavat perheen pienimmätkin mukaansa metsäretkille.

Miten palkitsevaa, oli nähdä ilon säihke aikuisten ja lasten silmissä, kun ojensin heille metsämansikoita ja vadelmia. Ihmettelimme erilaisia luonnonihmeitä. Olin valmistanut tunnustelu- ja nuuhkimispurkkeja, joiden sisällä oli sammalta, jäkälää ja kuusen oksia. Tämä toiminnallinen tutustuminen luonnon antimiin oli varsinainen menestys! Lisäksi vieraat pääsivät kokeilemaan telttailua ja makuupusseihin pujahtamista. Kävimme myös laavulla, jossa on mahdollisuus nukkua. Vieraat ihmettelivät, miten me suomalaiset uskallamme yöpyä luonnossa. Kysyin heiltä, mitä he ajattelevat luonnossa yöpymisen esteiksi tai uhiksi. He ajattelivat, että karhut hyökkäävät päälle. Tästä pääsimme vähän laajempaan keskusteluaiheeseen, millaisin ennakkokäsityksin luomme mielikuvia eri paikoista ja asioista.

Kuunnellaan, katsotaan, hengitetään, tunnustellaan, nuuhkitaan. Vieraat kuulivat syvää hiljaisuutta. He näkivät eri sävyistä vihreää joka puolella, minne kääntyivät. He näkivät nuoria ja vanhoja puita, marjoja, sieniä ja jopa metsämyyrän! He saivat mahdollisuuden hengittää raikasta ja virkistävää ilmaa. Tunnustelu tuotti ihmetystä jäkälän kovuudesta, sammalen raikkaidesta kasvoilla sekä juuri kypsyneiden puolukoiden hypistelyä ja maistelua. Olivat kuulemma todella hyviä!

Keskustelu naisten keskuudessa oli vilkasta. He havaitsivat varsin pian luonnon tuottaman mielihyvän, rentouden ja virkistävän ominaisuuden. Arkiset huolet kaikkosivat mielestä.

Luonnossa saamme olla sitä, mitä olemme. Me riitämme. Haltioituminen tuottaa mielihyvää, joka hellii kehoa ja mieltä.

VIHREÄN KULLAN MAA

Kuka muistaa 1980-luvun lopulla televisiossa esitetyn sarjan nimeltä Vihreän kullan maa? Tuohon aikaan olen itse ollut alakouluikäinen. En osaa kuvata sarjaa enkä sen käsittelemiä teemoja mutta nimi on kairautunut syvälle muistin uumeniin. Nykyajan hengen mukaisesti tarkistin, millaista tietoa Wikipedia tarjoaa tästä sarjasta. Vapaasti lyhennettynä televisiosarja käsitteli sukua, jolla oli toimintaa metsäteollisuuden alalla. Tarinaan punoutuu niin liiketoiminta, ajan henki kuin henkilökohtaiset ja sukusidonnaiset tapahtumat. Perheen pään ja yrityksen keulahahmon kuolema johtaa perintöriitoihin ja vaikuttaa yrityksen tulevaisuuteen eikä henkilökohtaisilta draamoilta vältytä.

Metsäteollisuus käyttää raaka-aineena jo nimensä mukaisesti metsää. Metsä on tarjonnut suomalaiselle yhteiskunnalle monenlaista hyvinvointia ja taannut maamme vaurastumisen vuosikymmenten ajan. Edelleen se on yksi merkittävimmistä vientialoista. Elinkeinoelämän keskusliiton mukaan vuonna 2016 puutavaran ja sen tuotteiden (sellu- ja paperiteollisuus) osuus viennistä oli yhteensä hieman alle 22 % kokonaisviennistä, jonka arvo on 51,8 miljardia euroa. [1] Globaalit talouskriisit ovat horjuttaneet kansakuntien talouksia eikä suomalainen metsäteollisuus ole niiltä säästynyt. Uutisissa olemme joutuneet näkemään ja kuulemaan tehtaitten sulkemisista, yt-neuvotteluista, työttömyydestä, ja tulevaisuuden näköalattomuus on heijastunut johtajistosta suorittavaan portaaseen, kuntiin ja kaupunkeihin sekä koko maahan.

Katajainen kansa, me suomalaiset, olemme sukupolvien ajan eläneet metsässä ja metsästä. Sitkeässä ilmastossa ja ajoittain vähällä ravinteella olemme päässeet mukaan länsimaiseen elämänmenoon ja saavuttaneet kulutustason yli todellisten tarpeitten. Olen miettinyt usein, miksi maamme vienti pohjautuu edelleen yli viidenneksen metsäteollisuuden eri tuotteisiin. Metsäteollisuus jakaa vahvasti mielipiteitä, eikä tämän kirjoituksen tarkoitus ole avata keskustelua avohakkuista, luonnonsuojelusta tai teollisuuden vastustamisesta tai kannattamisesta. Kun samaan aikaan olemme asuneet maassa, joka on rikkautensa kerännyt vihreästä kullasta, olemme oppineet vaalimaan luontosuhdetta, joka silloin tällöin putkahtaa esiin ainutlaatuiseksi luonnehdittuna. Olemmeko kuitenkaan kyenneet uudistamaan ”metsäteollisuutta” ja kehittämään uudenlaisia tuotteita tai palveluita?

Metsäteollisuus erilaisine tuotteineen on konkreettista hyödykettä ja kulutustuotetta. Luonto nähdään aineellisena raaka-aineen lähteenä. Kovin hitaasti tai ainakin hyvin vaimealta julkiselta keskustelulta ja ponnettomalta yritystoimintaan rohkaisemiselta vaikuttaa luonnon aineettomien palveluiden ja tuotteiden kehittäminen, jalostaminen, markkinointi ja myynti niin kansallisesti kuin kansainvälisesti. Meistä jokainen tuntee tai ainakin tietää Nokian luoman menestystarinan, joka lisäsi vaurautta maahamme entisestään. Osaamme siis jalostaa luonnonmateriaalista tuotteita mutta myös kehittää ja tuottaa aivan uusia teollisuuden aloja, jotka tuottavat aineellisia ja aineettomia hyödykkeitä. Osaammeko yhdistää nämä kaksi alaa? Yleisesti ottaen it-teknologiaa hyödynnetään mm. lääketieteessä, hoitotyössä, ja kasvatus- ja opetusaloilla. Mitäpä, jos metsäteollisuus ja (hyvinvointi-)teknologia löisivät hynttyyt yhteen ja panostaisivat uudenlaisen alan syntyyn?

Sitra on käsitellyt termiä Vihreä hyvinvointi[2], jolla pyritään kattavasti selventämään luonnon tarjoamia hyvinvointivaikutuksia ihmisten elämään. Sairaanhoitajana ja kansanterveystiedettä opiskelleena minua kiinnostaa erityisesti Vihreän hyvinvoinnin terveyttä ja toimintakykyä ylläpitävän sekä sairauksia ja vaivoja ennaltaehkäisevän toiminnan mahdollisuudet. Valitettavan vähän on tarjolla sellaisia palveluita ja toimintamalleja, joilla pyritään nimenomaan ennaltaehkäisevästi vaikuttamaan ihmisten psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin ja toimintakyvyn ylläpitämiseen. Ennaltaehkäisevä työ ei ole pois vaivojen ja sairauksien hoidosta! Ennaltaehkäisevä työ ei ole pois sairaitten ja toimintakyvyltään rajoittuneiden ihmisten saamasta hoidosta! Jo olemassa olevat luontoavusteiset palvelut ovat osoitus siitä, että ennaltaehkäisevää työtä tehdään jo ja sitä voidaan kutsua sekundaariseksi tai tertiääriseksi ennaltaehkäisyksi. Siksi on ilahduttavaa, että mm. mielenterveyspuolen hoidossa käytetään jo rohkeasti erilaisia terapia- ja hoitomuotoja. Ovatko ne kuitenkaan yleisesti saatavilla ja sisältyvätkö ne mm. Käypä hoito- suosituksiin?

Sekä kansainväliset että kotimaiset tieteen tulokset osoittavat, että luonnon tuottamat hyvinvointivaikutukset ovat merkittäviä. Suomalaisten terveyden ja hyvinvoinnin haasteiksi tunnistetaan erityisesti ikääntyvä väestö, ylipainon lisääntyminen sekä mielenterveysongelmien kasvu. Nämä kaikki moninkertaistavat taloudellisia kustannuksia. Terveyskäyttäytymiseen voidaan vaikuttaa valistustyöllä mutta se yksin ei riitä. Elinpiiri, mukaan luettuna asumisympäristöt, koulut, kodit ja työpaikat sekä virkistyspaikkojen läheisyys ja toimintamahdollisuudet tulee suunnitella yhteistyössä eri tahojen kanssa.[3]

Luonnon tarjoamia hyvinvointia tuottavia elementtejä voidaan tuoda ihmisten ulottuville ajasta ja paikasta riippumatta. Työelämän kuormittavuutta voidaan vähentää erilaisilla ratkaisuilla, muillakin kuin työkyky- ja työkykypäivillä. Liikunta- ja toimintakyvyltään rajoitteiset ihmiset voivat saada metsän luokseen, jos eivät itse metsään pääse. Erilaisia aistiviestejä tuottamalla voidaan saavuttaa merkittäviä terveyshyötyjä. Hyvinvointimatkailu, hiljaisuuden ja luonnon tuotteistaminen, elämysmatkat luonnossa – listaa voi jatkaa vaikka kuinka pitkälle. Kuka on se rohkea lääkäri, joka työelämästä stressaantuneelle nelikymppiselle määrää verenpainetta alentavaksi lääkkeeksi luontoannoksia? Tai kuka on se esimies, joka mahdollistaa työntekijöilleen säännöllisen luontoaistimuksen kesken työpäivän, palkallisena? Kuka on se rehtori, joka mahdollistaa luontoäänien kuuntelun keskusradiosta välituntisin tai pitää aamunavauksia säännöllisesti lähiluonnossa? Oletko sinä se läheinen, joka haluat hankkia ikääntyneelle muistisairaalle virtuaalisen ikkunan©? Minulla on tarjolla monipuolisia tuotteita ja palveluita.

Luontohyvinvointia ihmisille tuottavana ja tarjoavana yrittäjänä olen raivaamassa tietä uudelle alalle metsän ja luonnon antimia kestävällä tavalla hyödyntäen. Suomen luonto tarjoaa monenlaisia mahdollisuuksia. Suomi on vihreän kullan, sinisten timanttien ja monien vuodenaikojen värikäs maa. Mikäli käytämme luonnonvarojamme viisaasti, uusia toimintatapoja kehittäen ja hoidamme talouttamme kohtuullisesti voimme jättää tuleville sukupolville perinnön, josta riittää jaettavaa sosiaalisena, psyykkisenä ja fyysisenä hyvinvointina.

 

[1] https://ek.fi/mita-teemme/talous/perustietoja-suomen-taloudesta/ulkomaankauppa/

[2] https://www.sitra.fi/julkaisut/vihreaa-hyvinvointia/

[3] https://media.sitra.fi/2017/02/27174415/Luonnon_hyvinvointivaikutusten_taloudellinen_merkitys-2.pdf

%d bloggers like this: