NEPSY- kurssi vanhemmille

Eilen päättyi ensimmäinen vetämäni NEPSY- kurssi vanhemmille Tampereen Seudun työväenopistossa.Kiitos kaikille kurssilaisille!

Saamani palautteen perusteella kurssi on ollut onnistunut ja vastannut kurssilaisten tarpeeseen. Me aikuiset tarvitsemme yhä enemmän tietoa aiheesta, jotta osaamme vastata lasten erilaisiin tarpeisiin, tukea heitä elämässään ja ohjata toiminnoissa.

Valitettavasti monet perheet jäävät vaille tukea. Paljon puhuttu ennaltaehkäisevä työ on pirstaleista, ja eri kunnissa on tarjolla kirjavasti palveluita tukemaan perheiden jaksamista. Yksi suuri ongelma nousee toistuvasti esille: vanhempien/huoltajien kuormittuneisuus ja väsymys arjessa ei ole tunnustettu asia, johon olisi tarjolla apua.

Mikäli olet itse kiinnostunut aihepiiristä tai tiedät jonkun, joka voisi hyötyä NEPSY- kurssista vanhemmille, on kevätlukukaudella uusi kurssi Tampereen seudun työväenopiston kurssikalenterissa. Varaa paikkasi ajoissa! 


https://opistopalvelut.fi/tampere/search.php…

Vapaa sivistyötyö tarjoaa monipuolista harrastusta ja tarvetta tukevaa ohjelmaa. NEPSY-kurssi on kynnyksetön kurssi, jolla saat paljon perustietoa neuropsykiatrisista häiriöistä, toiminnanohjauksesta, paljon puhutuja arjen keinoja sekä vertaistukea – eikä tarvitse jonottaa julkisiin palveluihin tai maksaa maltaita saadakseen tietoa ja tukea.

Tervetuloa kurssille!


Ystävällisesti,
Hanna-Kaisa

Kun systeemi ei taivu

right wrong tienviittakuvaPeruskoulu on kansakuntamme pyhä lehmä, joka saa olla ja toimia tavallaan. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa on toki rajaukset, ettei koulu saa ihan omin nokkineen touhuta, mitä huvittaa. Eihän jalkapallopeliäkään pelata kentän rajojen ulkopuolella. Peruskoulu on kuitenkin pyhä lehmä, joka saa kulkea omaa kulkuaan ja sitä tulee kunnioittaa. Tarjoaahan se maksutonta opetusta ja kouluajan ruokailun, korkeasti koulutetut opettajat ja paljon oppilaan kehitystä monipuolisesti tukevaa toimintaa (mm. kouluterveydenhuolto). Peruskoulu on maamme kivijalka, joka on varmistanut Suomen paikan maailmankartalla. Riittääkö vuosikymmenten aikana tehty työ vastaamaan uuden ajan vaatimuksiin?

Koulun kritisoiminen on vaikeaa etenkin niille, jotka eivät ole osa systeemiä (opettajia tai muita koulumaailmassa työskenteleviä). Palautetta ei kaiketi pyydetä antamaan, mutta vuorovaikutteisuutta ja yhteistyötä toivotaan. Mitä se käytännössä sitten on? Helmi- ja Wilma- järjestelmät on luotu koulun ja oppilaiden vanhempien väliseen vuorovaikutukselliseen yhteistyöhön. Julkisuudessa annetun tai saadun mielikuvan perusteella yhteistyökanava on kuitenkin suhteellisen yksisuuntainen. Eikä tämä riitä, sillä vuorovaikutukseen on tullut rinnakkaisia järjestelmiä, mm. wappi.

Käsitykseni mukaan sekä koulumaailman aikuiset että koululaisten vanhemmat jakavat huolen koulujen resursseista. Siis mahdollisuuksista taata laadukas opetus, oppilaiden edistyminen, yksilöllisiin oppimistarpeisiin vastaaminen ja ajan hengessä pysyminen. Resurssit liittyvät olennaisesti sekä opettajien että oppilaiden työrauhaan sekä jaksamiseen. Luokkakoolla ei kuulemma ole mitään merkitystä arjen koulutyössä, vaan ns. jakotunneilla ja sillä, kuinka paljon opettajalla on mahdollisuus saada avustaja mukaan luokkatyöskentelyyn. Ja olihan sitä ennenkin yli 40 oppilasta kullakin luokalla eikä apuopettajista tai jakotunneista ollut tietoakaan. Se millainen koulumaailma oli 80-luvulla, ei määritä koulumaailmaa 2010-luvulla.

Keskustelun ulkopuolella on tämän päivän oppilaiden vanhemmat. Millaisia resursseja vanhemmilla on osallistua koulutyöhön, lapsensa opettamiseen ja ohjaamiseen? Meille nykyajan koululaisten vanhemmille on annettu uusi tehtävä, vastuualue, johon emme ole saaneet työvälineitä. Resilienssi on koetuksella työelämässä mutta myös vanhempien elämässä! Peruskoulun pohjimmainen ajatus on ollut taata kaikille sama peruskoulutus, jolloin vanhempien/kodin resursseilla ei ole ollut merkitystä oppilaan saamaan opetukseen. Uskallan väittää, että nyt vanhempien resursseilla on todella suuri merkitys. Amatööriväitteeni ei ehkä ole ihan hakoteillä. Samoilla linjoilla on mm. Liisa Keltinkangas-Järvinen, prykologian professori, emerita sekä lukuisat alakoululaisten ”vertaisvanhemmat”.

Suuressa luokassa, jonka määrittelen tässä realistiseksi yli 30 oppilaan luokaksi, on tänä päivänä oppilaiden kirjo valtava. Pienemmilläkin oppilasmäärillä kirjo on nähtävissä. Kirjoa selittävät monet seikat, kuten käsillä oleva aika (sosiaalinen ja yhteiskunnallinen aika) ja tieto erilaista oppilaista yksilöinä kuin oppijoina. Opettamisen perustehtävä on kaiketi pysynyt suhteellisen muuttumattomana, vaikka tapoja opettaa on muokattu ja muutettu. Sen sijaan, että koulun resursseja olisi vahvistettu, on sekä valtakunnallinen että paikallinen politiikka heikentänyt resursseja. Se näkyy niin koulun arjessa kuin oppilaiden kodeissa. Tässä kohtaa voin kuulla tuhahtelut siitä, miten joku kehtaa arvostella koulumaailmaa.

Ja sitten käytäntöön. Paperilla kaikki näyttää niin hyvältä. Uutta opetussuunnitelmaa kehutaan vuolaasti mahdollisuuksien sallimisella ja juuri oppilaiden edun esiin nousemisella. Opettajilla on yhä enemmän mustalla painettuja mahdollisuuksia kehittää omaa työtään oppilaiden tarpeita vastaamaan. Käytännössä kaiken pitäisi siis olla hyvin.

Todellisuudessa tilanne saattaa olla aivan toisenlainen. Tarkastelen asiaa yksinkertaisen ikkunalasin läpi; miten koulumaailma taipuu vastaamaan sellaisen oppilaan tarpeisiin, joka ei varsinaisesti ”kuulu laumaan”?

”Oppilas on rauhaton ja liikkuu kaiken aikaa. Ei pysty keskittymään eikä kuuntelemaan, vaan häiritsee muita oppilaita luokassa.”  – Mitäpä, jos joku siellä luokassa häiritsee tätä häiriköivää lasta?

”Tänään oli hyvin levoton päivä.”      – Tai ihan tavanomainen päivä, jotta aivot saa toimintaan mukaan ja oppiminen on helpompaa.

”Oppilas tuli kontaten luokkaan.”      – Hienoa, että hän on saapunut oppitunnille!

”Oppilas hytkyy jumppapallon päällä ja häiritsee muita oppilaita olemalla jatkuvasti liikkeessä.”

”Oppilas myöhästyi 5 min tunnilta.”

”Läksyt merkkaamatta.”

”Läksyt tekemättä.”

 

45 minuutin mittainen oppitunti on standardi. Matematiikan tunnilla etevimmät oppilaat opiskelevat itseohjautuvasti eteenpäin. Opettajalta voi kysyä apua, jos tarvitsee. Kotitehtävän voi itse valita, ja seuraavalla tunnilla tarkistaa tarkastuskirjasta, ovatko vastaukset oikein. Äidinkieltä opiskellaan itseohjautuvasti. Mikäli musiikintunnilla oppilaat käyttäytyvät hyvin, palkitaan heidät lopputunnista mahdollisuudella pelata kännykällä. Mahdollisen lisäopetuksen eli tukiopetuksen tarpeen arviointi jää vanhempien harteille.

2018 tiedämme julkisen keskustelun ja erilaisten tutkimustulosten pohjalta, että oppilaiden eriarvoisuus on lisääntynyt, häiriökäyttäytyminen yleistynyt, oppilaiden levottomuus on yleisempää, poikien lukutaito on yhä heikompaa. Tiedämme työelämän vaatimukset, tiedämme arjen kuormitukset siellä, täällä ja tuolla. Kun nyt tiedämme kaiken tämän, uskallammeko ajatella, millainen on yhteiskuntamme 10 vuoden päästä? Ennen sitä on mahdollisesti kehitetty taikasauva- innovaatio, jolla kaikki mutkat saadaan oiottua. Se taikasauvan keksijä saattaa pompahdella jumppapallolla, se saattaa olla se haahuileva lapsi luokassa… Toivoisi systeemin taipuvan vastaamaan kirjattuja ihanteita ja tavoitteita. Toivoisi systeemin taipuvan vastaamaan erilaisiin oppimistarpeisiin.

Varmuuden vakuudeksi, kyllä, on kouluja joissa asiat ovat hyvin ja homma pelaa. Kyllä, on opettajia, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä, on ammattitaitoisia ohjaajia jne. Sanomattakin selvää, näin on. Ehkä nyt olen vähän pedannut päivää paremmaksi niille, jotka vetävät pussillisen herneitä nenään tästä kirjoituksesta.

 

Mitä on metsäterapia, ohjattu metsäterapiakävely?

https://www.instagram.com/p/BmS-yhiHXV3/?taken-by=atofiosoy

Metsäterapiaohjaaja ohjaa turvallisia, lempeitä ja järjestelmällisesti suunniteltuja kävelyretkiä, joiden aikana ihmisillä on mahdollisuus kokea metsän parantava voima. Metsä itse on terapeutti. Tässä yhteydessä ei tarkoiteta ainoastaan metsäluontoa vaan yhtä hyvin tunturia, merimaisemia, järviä jne. Vaikka kyse ei ole varsinaisesta terapiasta, voivat kokemukset hyvinkin olla terapeuttisia. Ohjaajat eivät ole terapeutteja vaan ohjaajia, jotka ovat saaneet standardoidun koulutuksen ja sertifioinnin.

Kuvittele, että metsä tai muu luontoympäristö on tila tai huone, jonne päästäkseen täytyy ensinnäkin altistua luonnolle ja lähteä matkaan. Kuten sisätiloihin saapumisessa, on ensin astuttava verannalle, portaikkoon tai vastaavaan. Seuraavaksi edessä on ovi, joka on aukaistava, jotta pääsee siirtymään sisälle. Ohjaajan tehtävänä on huolehtia tästä siirtymisestä ja avata ovi sisätiloihin. Tähän toimintaan on olemassa jäsennelty toimintatapa (Standard of sequence), jonka ohjaaja on oppinut ja omaksunut koulutuksessaan ja harjoittelujaksollaan. Ohjaajan toimesta sekä käyntiä että olemista hidastetaan. Vauhdin, kiireen, stressin ja touhuaddiktion vaimentamiseksi ohjaajalla on laaja valikoima sanallisia ohjaustyökaluja. Näillä keinoilla aistit saadaan viritettyä luontotaajuudelle. Se tarkoittaa myös ihmisen oman taajuuden säätämistä tässä ja nyt- hetkeen itsensä kanssa luonnossa. Voidaan sanoa, että tämä on vaihe, jossa ohjaaja toimii oven avaajana luonnon tilaan. Tämän jälkeen luonto hoitaa oman osuutensa, toimii virkistäjänä, lohduttajana, uusien ideoitten tai ajatusten virittäjänä ja jopa terapeuttina. Kävelyn päätteeksi ohjaaja huolehtii oven sulkemisesta, mikä niin ikään noudattaa standardoitua toimintatapaa.

Ohjatut metsäterapiakävelyt eivät ole perinteisesti merkittyjä vaelluksia. Yksittäinen ohjattu kävely kestää tyypillisesti 2-4 tuntia. Kävelyreitin pituus vaihtelee runsaasti osallistujien toiveiden, tarpeiden ja mahdollisuuksien mukaan. Lyhimmillään se voi olla vaikkapa 100 metriä. Pisimmillään ohjaamani kävely on ollut viitisen kilometriä.

Hyvinkin lyhyessä ajassa useimmat ihmiset kokevat kosketuksen luonnon kanssa paljon syvemmällä tavalla kuin koskaan aiemmin. Tämä on hämmästyttävä ja voimakas kokemus niillekin, jotka itse kokevat olevansa täysin luontoihmisiä, joilla on jo tapana viettää paljon aikaa luonnossa. Metsäterapiakävelyihin osallistuneilla ihmisillä on vahva kokemus metsän ja luonnon syvällisestä merkityksestä omalle hyvinvoinnille.

Metsäterapiaohjaajia koulutetaan taidolla, huolellisella suunnittelulla ja tiedolla, jotka ovat välttämättömiä näiden kokemusten tukemiseksi. Kun ohjaajilla on kehittynyt hyvinvoinnin tuntemus yhdistettynä käytännön kokemukseen sekä tieteelliseen tietoon, voivat he alkaa yhdistää metsäterapiaa, luonnon hyvinvointivaikutusten juurruttamista muihin käytäntöihin, koulutukseen ja ammattitaitoon. Metsäterapia on erinomainen pohja ekoterapialle ja se voi tarjota erinomaisen kontekstin muille terapiamuodoille. Henkilökohtaisesti olen kiinnostunut yhä enemmän metsäterapian mahdollisuuksista ennaltaehkäisevässä terveydenedistämisessä sekä kuntouttavana toimintana erilaisissa asiayhteyksissä. Omassa toiminnassani korostuu erityisesti kuntouttava ja virkistävä ote, olipa kyseessä sitten arkinen kiire ja velvollisuuksien taakka tai tavoitteellinen kuntoutuminen ja oman elämän hallinta.

 

Luonto ei vaadi, ei osoittele, hymistele eikä kritisoi. Luonnossa olet aina hyväksytty ja tervetullut sellaisena kuin olet. Tervetuloa altistumaan luonnolle ja kokeilemaan ohjatun metsäterapiakävelyn taika.

Seuraava avoin ja julkinen ohjattu kävely on 8.9.2018 klo 17-20 Tampereen Kintulammilla. Kyseinen kävely kuuluu kansainväliseen ohjattujen kävelyiden tapahtumaan. Haluatko olla osallisena globaalissa tapahtumassa, tietäen, että saman asian äärellä luonnossa viipyilee tuhansia ihmisiä ympäri maapalloa?

 

https://www.facebook.com/events/174892103150596/Shinrin yoku – ohjattu metsäterapiakävely

Neuropsykiatrinen valmennus – mitä se oikein on?

Neuropsykiatrinen valmennus on menetelmä ja tavoitteellinen toimintatapa, jonka avulla pyritään yhdessä valmennettavan kanssa löytämään juuri hänelle sopivia toimintamalleja ja konkreettisia ratkaisuja sekä apukeinoja arkisiin asioihin. Käsitteellä neuropsykiatrinen viitataan tässä yhteydessä valmennettavan henkilön erilaisiin vaikeuksiin, haasteisiin ja jopa suoranaisiin ongelmiin, jotka todennäköisesti liittyvät neuropsykiatrisiin häiriöihin. Kun ollaan rehellisiä ja puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä, jos henkilö kokee jonkun asian tai tavan ongelmaksi omassa elämässään, on aivan oikein ja hyväksyttyä käyttää sanaa ongelma pulman taikka haasteen sijaan.

Neuropsykiatrinen valmennus ei rajaudu ainoastaan jonkun neuropsykiatrisen diagnoosin saaneille henkilöille sovellettavaksi, kokeiltavaksi ohjaus- tai valmennusmuodoksi, vaan se sopii kaikille ihmisille riippumatta siitä, onko diagnoosia, oireita, piirteitä tai ei mitään näistä. Neuropsykiatrinen valmennus voi olla yksilö- tai ryhmävalmennusta ja yhteisövalmennusta (esim. perhe, jossa on yhdellä tai useammalla jäsenellä nepsy- oireita, piirteitä tai diagnoosi).

Suomessa toimii valtakunnallinen Neuropsykiatriset valmentajat ry, joka määrittelee valmennuksen yhdeksi kuntoutumismuodoksi. Käsitteenä kuntoutuminen on mielestäni hieman harhaanjohtava, sillä se sisältää ajatuksen, että henkilöllä on jokin sellainen sairaus tai vamma, jonka johdosta osallistutaan kuntoutukseen, ja sen avulla saavutetaan kullekin paras mahdollinen toipumisen/toimintakyvyn palautumisen taso. Miksi kuntoutuminen sanana on hankala tai harhaanjohtava? Itse miellän asian niin, että olipa kyseessä mikä tahansa neuropsykiatrinen häiriö, se on useimmiten syvästi kytköksissä henkilön persoonallisuuteen. Omasta persoonallisuudesta ei kaiketi tässä yhteydessä voi ajatella, että siitä olisi syy kuntoutua. Kuntoutuminen on kuitenkin vähiten huono käsite kuvaamaan sitä toimintaa, jonka avulla pyritään löytämään konkreettisia keinoja, apuvälineitä, tukitoimia ja apua, joiden oppimisen ja omaksumisen myötä valmennettavan henkilön toimintakyky kehittyy, itsetunto kohoaa ja osallisuus oman hyvinvoinnin edistämisessä korostuu. Kaikki edellä mainitut seikat ovat puolestaan jo mielenterveyden kannalta olennaisia ja tärkeitä asioita, joten olkoon niin, että käytän itsekin sanaa kuntoutuminen. Ainakin niin kauan, kunnes löydän sitä paremman sanan toimintaa kuvaamaan.

Neuropsykiatrisessa valmennuksessa valmennettava on ikätasolleen sopivissa määrin oman toimintansa ja elämänsä paras asiantuntija. Ei voida olettaa, että 8-vuotias voi analysoida ja arvioida tuen tarvettaan samalla tavalla kuin 58-vuotias. Valmentaja ei anna valmiita ratkaisuja, vaan kuuntelee, soveltaa, ehdottaa ja on valmennettavan mukana kokeilemassa erilaisia apukeinoja tai toimintamallien soveltamista arkielämän tilanteisiin. Mikäli valmennettava on alakouluikäinen lapsi tai nuorempi, on vähintään yhtä merkityksellistä huomioida lapsen perhe ja vanhemmat tai huoltajat valmennuksen eri vaiheissa.

Valmentajalta vaaditaan paljon enemmän kuin oppikirjoissa kerrotaan tai koulutuksessa nostetaan esiin. Tämän olen omakohtaisesti huomannut neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksessa. Teoriatietoa aiheesta on paljon, samoin on erilaisia apuvälineitä tarjolla kuten erilaisia terapiamuotojakin. Valitettavasti tiedon soveltamista käytäntöön on tälläkin saralla vähäisesti tarjolla valmentajiksi opiskeleville. Arkisessa tilanteessa tällainen näyttäytyy esimerkiksi siten, että valmentaja esittelee erilaisia vaihtoehtoja esimerkiksi aamutoimintojen jäsentämisen, jotta aamut sujuisivat jouhevasti ja sujuvasti. Kerrotaan Time Timer- kellot, erilaiset äänimerkit, värikoodit tapahtumille, selkeät sanalliset ohjeet, visuaaliset apukeinot jne. MUTTA, mitä sitten tapahtuu, jos nämä kaikki on kokeiltu, eikä niistä ole saatu hyötyä? Tämän mutta lauseen olen esittänyt useissa eri tilanteissa. Tähän päivään mennessä en ole tavannut henkilöä, joka olisi omaksunut vahvasti soveltamisen ja improvisaation merkitystä.  Tämä on yksi suurimmista syistä, minkä takia olen itse tähän koulutukseen hakeutunut. Uskon, että oman ADHD-kokemusmaailmani  kautta kykenen antamaan paljon perheille ja henkilöille, joiden arjessa neuropsykiatriset häiriöt erilaisine ilmenemisasuineen vaikuttavat.

Neuropsykiatrinen valmennus on toiminnanohjausta, tukea, olkapäätä, ymmärtävää kuuntelemista, yksilön arvostamista, erilaisiin palveluihin ohjaamista, puhutun kielen ”kääntämistä” valmennettavan tai hänen perheen sisäistämän kielen mukaisesti, positiiviseen psykologiaan pohjautuvaa toivon ylläpitämistä, suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa valmennettavan tarpeiden ja toiveiden mukaan räätälöidysti. Se on myös ennaltaehkäisevää, hieman opettavaakin, toimintakykyä tukevaa ja itseluottamusta kohottavaa.

Oma kokemus- ja elämismaailmani on tehnyt minusta vankan ADHD/ADD:N kokemusasiantuntijan niin vanhempana kuin yksilönä ja puolisona. Autismin kirjon oireet ovat niin ikään tuttuja. Luultavasti koulutuksen jälkeenkin näiden em. häiriöiden kohdalla säilyy vahva osaamisalueeni, joskaan se ei poista asiantuntijuutta myös muista neuropsykiatrisista häiriöistä. Erilaisissa palavereissa istuneena olen väsymykseen saakka kuullut puhuttavan ”mietitään yhdessä keinoja….” ja ”miten näitä pulmia voisi sitten ratkoa” ilman, että varsinaisia konkreettisia keinoja olisi merkittävästi tarjottu. Keskityn siis myös omassa valmennustoiminnassani tekemiseen puhumisen sijaan, vaikka puhuminenkin onnistuu!

Mikäli olet kiinnostunut neuropsykiatrisesta valmennuksesta, ota yhteyttä!

 

 

Jotta ymmärrät ADHD- henkilöä on sinun tiedettävä paljon enemmän aivojen toiminnasta kuin kuvitteletkaan 1/3

”Miksi et voi olla paikoillasi ja kuunnella, mitä sinulle puhutaan?”

”Koita nyt keskittyä.”

”Onko sinulle aina sanottava sata kertaa samoista asioista?”

”Etkö ymmärrä vai etkö kuule?”

”Yrittäisit kovemmin.”

”Etkö muuta osaa kuin haaveilla?”

”Miten niin et muista, tästähän on puhuttu niin miljoonan monen kertaa!”

”Pakkoko pukemisesta on tehdä niin vaikeaa joka ikinen aamu, mitkään vaatteet eivät sinulle kelpaa!”

 

Yllä olevat arkiset lausahdukset, toteamukset ja kysymykset ovat vain pintaraapaisu siitä, mitä ADHD- henkilöt kuulevat arkielämässään enemmän kuin tarpeeksi. Itsetunto on aivan kaikille ihmisille peruskallio, jonka rakenne kannattelee meitä läpi elämän. Itsetunto on yksi suurimmista apuvälineistä, työkaluista ja voimavaroista, jolla on sanoinkuvaamattoman suuri merkitys siihen, miten koemme itsemme, miten määritämme itsemme ja miten arvostamme itseämme. Se tiedetään, että itsetunnon heikkeneminen on erityisesti ADHD- henkilöillä ikään katsomatta hyvin yleistä. Tästä syystä on erityisen tärkeää kiinnittää huomio, millä tavoin itsetuntoa voidaan tukea eikä näivettää ja nakertaa esimerkiksi ylläolevien lausahdusten toistamisella. Toistaminen on yksi olennaisimmista asioista, millä ADHD- henkilöä voidaan joko tukea tai olla tukematta.

Aivojen toiminnan ymmärtäminen on ensisijaisen tärkeää ADHD- henkilöille itselleen mutta vähintään yhtä tärkeää ellei jopa tärkeämpää niille ihmisille, jotka elävät ja toimivat ADHD- henkilöiden kanssa arjen eri tilanteissa. Aivan liian usein henkilö, jolla on joko diagnosoitu ADHD tai sen piirteitä, leimataan yksioikoisesti joko hankalaksi, vaikeaksi, uppiniskaiseksi tai nähdään vain tämän kirjainyhdistelmän tai oireilmentymien ruumiillistumana ajattelematta henkilöä ainutlaatuisena persoonana.

Luulo ei kirjaimellisesti ole tiedon väärti. Valitettavan usein julkisuudessakin esiintyy eri ammattikuntien edustajia esittämässä näkemyksiään siitä, että varsinkin ADHD-lapset ovat vailla kuria vanhemmuuden hukkakierteessä elävien vanhempiensa osaamattomuuden ympäristössä eläviä ”seurauksia”. Vanhemmuus voi olla hukassa, mutta syyt siihen ovat hyvin moninaisia. Vanhemmuuden hukassa oleminen ei selitä ADHD- diagnoosin saamista. Se voi kyllä olla osatekijä muiden ulkoisten tekijöiden kanssa, mutta ei millään muotoa ole sen yksilön syy, jolla diagnoosi on tai oireisuus ilmenee.

Olen suorastaan haltioitunut ihmisen aivoista. Mitä kaikkea luisen suojakuoren alla oleva suhteellisen pieni osa kehon kokonaisuutta saakaan meissä aikaan. Fysiologinen ihmettely on omanlaisensa seikkailu. Se saattaa antaa aivojen toiminnasta ja vaikutuksesta turhan yksipuolisen ja ulkopuolisen kuvan. Näin ollen aivojen toiminnan tarkkailu suhteessa ihmisen käyttäytymiseen sekä näkyvään ja tuntevaan olemiseen on rikkaampaa. Aivojen toiminnan tarkastelu yhdessä toiminnan kanssa mahdollistaa sen, että me opimme syvällisemmin sekä tietämään että ymmärtämään, miten ja miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy – etenkin jos käyttäytyminen poikkeaa tavanomaisesta.

Henkilökohtaisesti olen hyvin kiinnostunut aiheen kulttuurisidonnaisuudesta. Kulttuurin vaikutuksesta ADHD:n hyväksymiseen, ymmärtämiseen ja jopa diagnosointiin voisi kirjoittaa aivan oman tekstinsä. Tässä vaiheessa liitän kulttuurin maltillisesti ja lyhyesti. Tarkoitukseni on herättää lukijaa miettimään, millaisessa yhteiskunnallisessa ajassa elämme, millaisia arvoja ja asenteita tuemme, ja onko mahdollisesti jotain, mitä kukin voisi omassa elämässään tehdä toisin.

Sukelletaan hetkeksi aivoihin. Ihmisen aivot ovat muuttuneet suhteellisen vähän kuluneen 10 000 vuoden aikana. Tähän seikkaan on havahduttu työelämän muuttumiseen kytkeytyvässä keskustelussa, joka on lähtenyt liikkeelle mm. työikäisen väestön mielenterveysongelmien kasvaessa hurjaa vauhtia. Työelämässä yleistettynä on tapahtunut lyhyen ajan sisällä suuria muutoksia ja murroksia. Suuri yhteiskunnallinen muutos Suomessa lähti 1950-luvulla liikkeelle – ei ykkösellä eikä kakkosella vaan suoraan suuremmalla vaihteella. Kansakunnan menestystarina on ollut kansainvälisestikin huikea. Kuinka sotien runtelema ja köyhä maa kykeni niin nopeaan taloudelliseen, sosiaaliseen ja teolliseen nousuun?  Yhteiskunnallinen stressi ja sen yhtenäisyys toimivat stressihormonin tavoin. Kuten tiedämme, pitkittyessään stressi saa aikaan pahaa jälkeä. Pohdi, olisiko tällä muutosaallolla jotain tekemistä sen asian kanssa, että maassamme sosiaalinen syrjäytyminen on tietyissä väestöryhmissä lisääntynyt? Voisiko muutosaalto olla välillisesti yksi osasyy mm neuropsykiatrisen oireilun lisääntymiseen?

Vastasyntyneen vauvan aivot ovat valmiita primaarisiin toimintoihin, jotka turvaavat viestinnän (itku kertoo nälästä, pissa- ja kakkahädästä, kylmästä/kuumasta jne.), mikä on olennaista hengissä säilymiselle ja kehittymiselle. Ihmisen aivot jatkavat kehittymistä ainakin 20 ikävuoteen saakka. Aivot ovat älykkäät, sillä ne huolehtivat koko joukon asioista ilman, että meidän täytyy käskeä tai haluta niiden toimivan. Väitän, että et sanoita tietoisesti esim. kävelyä tai käske sormeasi nousemaan, jos se osuu johonkin polttavaan. Niin ikään en nukkuessasi käske keuhkojasi toimimaan, jotta aamulla huomaat olevasi vielä elossa.

ADHD kiteytyy aivojen toimintaan. Ilman tämän asian tiedostamista, oppimista ja hyväksymistä et voi ymmärtää ADHD- ihmisen olemista. ADHD on neurobiologinen aivojen toiminnan häiriö. Jos et muuta koe tästä tekstistä saavasi irti, niin paina mieleesi nuo em. kuusi sanaa.

ADHD ei ole – uskallan väittää – kenenkään toivoma saati tilaama asia. Vaikka sen kehittymiseen voivat vaikuttaa perinnölliset tekijät, raskauteen ja synnytykseen liittyvät tekijät ja psykososiaaliset tekijät, ei ADHD- henkilö ei ole itse sitä itselleen valinnut (sen kummemmin kuin ADHD- lapsen vanhemmatkaan tietoisena valintana!). Aivojen ihmeellisyyttä ja monipuolisuutta kuvastaa hyvin se, että tiede ei ole vielä aukottomasti voinut selittää aivojen toimintaa. Kuitenkin esim. välittäjäaine dopamiinin merkitys aivoissa ja ihmisen toiminnassa tiedetään suureksi. Ja juuri tuo dopamiini on tärkeä aine hermoston toiminnassa. Myös aivojen muilla välittäjäaineilla kuten serotoniini ja noradrenaliini on oma osuutensa ADHD:ssä. Neuropsykiatrisen valmentajan koulutuksessa sain nähtäville lyhyen videon, joka kuvastaa hyvin tätä välittäjäaineiden häiriintynyttä toimintaa, mikä aiheuttaa ADHD:n oireita neurobiologisesta näkökulmasta. Video on lääkevalmistajan tuottama, ja tässä yhteydessä korotan, että sen linkittäminen ja julkituominen tässä ei ole kannanotto lääkehoitoon.

https://www.youtube.com/watch?v=-rJipXhyDwE&feature=youtu.be

Videon katsottuasi pyydän sinua lukemaan tekstin alkuosassa esitettyjä tokaisuja ja kysymyksiä uudelleen. Millaisia ajatuksia sinulle herää? Vai kysytkö itseltäsi, pitäisikö videon annilla, tekstin sisällöllä ja tekstin alulla olla jokin yhteys ADHD:n kanssa?

Seuraavassa osassa keskityn aivojen välittäjäainetoiminnan vaikutuksesta arkielämään ja annan erilaisia esimerkkejä. Mikään jo esitetty tai myöhemmin esitettävä asia ei ole aukoton. Asia ei ole mustavalkoinen aivojen toiminnan kannalta ja vielä vähemmän yksilön kannalta. Vaikka ADHD diagnoosi olisi sama vaikkapa yhden ja saman työyhteisön, koululuokan, harrastusjoukkueen tai perheen kesken useammalla henkilöllä, voivat oirekuvat vaihdella huomattavan paljon toisistaan. Eittämättä se hankaloittaa oireiden ja niiden myötä kehittyvien erilaisten häiriöiden (käyttäytymiseen, tunne-elämään jne.) ymmärtämistä ja jaksamista etenkin niiden kohdalla, jotka elävät tiiviisti ADHD:n värittämässä ympäristössä.

Kansainväliset metsäterapiapäivät Suomessa

Kuva> Jukka Heilimo

Kansainväliset metsäterapiapäivät Suomessa 

Kuinka iloinen asia onkaan, että Vihreän kullan maa saa toimia kansainvälisten metsäterapiapäivien ympäristönä. Ohjelma on laaja ja jokaiselle löydettävissä jotain juuri itselle!

Minulla on ilo ja kunnia olla osa tätä ohjelmaa tuottavaa porukkaa, kun metsäretriitin ohjaaminen on osunut omaksi korrekseni kansainvälisessä keossa. Vuosi 2018 vaikuttaa alkaneen avoimena luonnon hyvinvointivaikutusten jakamiselle.

Shinrin-yoku Tampereen työväenopiston kurssitarjonnassa kevätlukukaudella 2018

Visit Tampere_tuotekuvauslomake_TUOTEKORTTI NATURE AND FOREST ONE-DAY-RETREAT

Shinrin yoku metsäkylpy, metsäkylpeminen, altistumista luonnolle ilman suoritteita.

Tampereen Seudun Työväenopiston kevään 2018 kurssivalikoimassa on nyt myös METSÄKYLPY. Ilmoittautuminen työväenopiston kotisivujen kautta alkaa 4.12.2017. Paikkoja on rajoitetusti. Kurssimaksu 39,00 euroa. Myös alennuksista löytyy lisätietoa työväenopiston kotisivuilta.

Metsäkylpy- kurssi alkaa maanantaina 5.3.2018 klo 17-19 ja jatkuu huhtikuun loppuun, 23.4. asti.

Kurssin aikana perehdymme Shinrin-yokun maailmaan hyvin konkreettisella tavalla, altistumalla luonnolle. Kurssilaiset saavat kattavasti tietoa terveys- ja hyvinvointivaikutuksista, mitä luonto mahdollistaa. Pääpaino on kuitenkin itse toiminnassa. Niinpä kurssilla kokoonnutaan sekä luokkatiloissa, että ulkona erilaisissa luontoympäristöissä. Paikat sovitaan yhdessä kurssilaisten kanssa.

Tervetuloa altistumaan luonnolle ja sen hyvinvointivaikutuksille ilman kiirettä ja paineita suorittamisesta!

 

 

Tuumasta toimeen on lyhin työmatka ”Sitten, kun” ja ”nyt, kun” – toiminnanohjauksen kaksi vaihdetta

Olen aiemminkin käyttänyt yllä olevaa lausetta. Se tuntuu enemmän kuin sopivalta myös tämän blogitekstin aiheeseen. Sopii se toki paljon muuhunkin, sillä me ihmiset tuppaamme ajattelemaan, että jokin asia tapahtuu ”sitten, kun”. Jos jää odottamaan, että ”sitten kun” astuu voimaan, ilmaantuu omaan elämään tai johonkin toimintaan, tulee todennäköisimmin huomanneeksi, että ”sitten, kun” on kuolematon. Asia tuskin paljastuu yhtä raadollisesti, vaan sen selittämiseksi ja hyväksymiseksi löytyy uusia ”sitten, kun” asianhaaroja.

Yksilötasolla ”sitten, kun” on läsnä vahvasti toiveisiin ja tulevaisuuteen liittyvissä asioissa. Ajatukset eläköitymisestä, työtehtävien muutoksesta, työpaikan vaihtamisesta, kasvamisesta, taloudellisesta tasapainosta, hyvästä elämäntilanteesta, lottovoitosta tai muusta rahallisesta onnenpotkusta ovat varsin usein liitossa ”sitten, kun” sanaparin kanssa. ”Sitten, kun” on enemmän kuin sanapari. Se on ennen kaikkea ladattu toiveilla ja haaveilla.

Yhteisötasolla esimerkiksi työelämässä (riippuu yhtä paljon yhteisöstä kuin aiempi esimerkki yksilöistä itsestään ja joukosta sattumia) urakkaluontoiset työtehtävät rytmittävät työn tekemistä ja mahdollisesti työn rasittavuuden tai kuormituksen sietämistä. Työntekijöillä on toivo ja ehkä tieto, että tämän urakan jälkeen helpottaa. Ihan kaikilla ammattialoilla ja työpaikoilla tämä ei ole mahdollista. Nouskaamme hieman asian yläpuolelle tarkastelemaan, näyttäytyykö asia toisin?

Mitä sitten, jos lotossa ei tullutkaan täysosumaa? Mitä sitten, jos eläkeikä ei alkanutkaan omien suunnitelmien mukaan? Mitä sitten, jos sattuma puuttuu peliin, ja krooninen sairaus iskee kyntensä ja pilaa tulevaisuuden haaveet? Mitä sitten, jos odotettu perintö olikin olematon, ei vastannut omia kuvitelmia tai sitä ei tullutkaan? Haaveet ja unelmat kannattelevat ihmisiä arkielämässä ja mahdollistavat selviytymisen raskaiden vaiheiden yli. Ne saattavat toimia potkurina kohti omia kunnianhimoja ja päämääriä. Aika ja energia kuluvat tulevaisuuden ”sitten, kun” ajattelun ja mielikuvan pönkittämiseen. Siinä samalla saattaa vilahtaa moni mahdollisuus ohi silmien, korvien ja omien tunteiden ja jopa intuition.

Mitä sitten, jos ”sitten, kun” ei toteudu? Mikäli työyhteisö tai sen johto määrittää sekä itsensä, työn arvon että tuloksen sekä työntekijöiden hyvinvoinnin kvartaalitalouden vuosikellon tikityksen tahdissa, on ”sitten, kun” yhä sitkeämpi. Oletetaan, että vuosineljännekselle X on asetettu tavoitteet, ja niiden savuttamisen jälkeen astuu kuvioon ”sitten, kun”. Huonoimmassa tapauksessa voi käydä niin, että työtä ohjaa ajatus kolmen kuukauden päässä arkeen astuvasta helpotuksesta, onnesta ja ilosta. Kovan rutistuksen tulosta saakin juhlia, iloita ja olla tyytyväinen sekä itseensä että yhteisöönsä. Ideaalitilanteessa yleisesti tiedostettu kvartaalitavoite, ja keinot sen saavuttamiseksi voivat ohjata toimintaa. Pahimmillaan tavoite on itseisarvo, johon pusketaan vaikka väkisin laput silmillä kaikki muu ympäriltä suljettuna.

Mitä sitten, jos tavoitetta ei saavuteta? Veikkaan lamaannusta, harmia, epäonnistumisen tunnetta ja kasvavaa työnteon, yrittämisen, puskemisen lisääntymistä. Dominoketju kuvastanee tätä hyvin, joskin pelkistetysti. Yksi palikka kaatuu, ja siitä käynnistyy ketjureaktio. Arkinen ketjureaktio voisi olla vaikka tämä: kolmen kuukauden ajan työntekijät ovat enemmän tai vähemmän sparrattu tsemppaamaan, antamaan kaikkensa ja puskemaan täysillä, jotta kvartaalin tulos on hyvä – parempi kuin edellinen. Siihen on saatettu antaa ylityötä, kotiin vietyjä töitä, venymistä, paukkumista ja ehkä jopa kiristettyjä reunaehtoja.

Kun tulos ilmoitetaan, voin kuvitella työntekijän ilmeen lukiessaan johdolta tullutta sähköpostia, että ei mennyt ihan niin kuin toivottiin. Miten työyhteisöä kannatellaan kohtaamaan pettymys? Miten työntekijöitä lohdutetaan, että se ei nyt vaan riittänyt, vaikka kuinka kaikkesi annoit? Mikä on yhteinen ajatushautomo, miten tunteesta selvitään, kun pettymys, soimaus, negatiiviset ajatukset ja tunteet valtaavat mielen ja ilmapiirin? Onko taustalla mahdollisesti suurempi kuvio, olemmeko kohta yt- neuvotteluiden keskellä, mitä tästä seuraa? Siitä voi seurata kaikkea edellä mainittua tai jotain niistä. Mutta yksikään asia ei tapahdu itsenäisenä, vaan on jollakin tavalla suhteessa toiseen asiaan. ”Sitten, kun” tulos on positiivinen ja hyvä, niin kaikki on hyvin – vai ennallaan? Vai entistä tiukemmin? Seuraava kvartaali on jo käynnissä, joten ei auta jäädä tuleen makaamaan.

Sekä yksilö omassa arkielämässään kotona ja sosiaalisissa ympäristöissään että työntekijä osana yhteisöä hengittää ilmaa, joka on täynnä ”sitten, kun” ajatuksia ja toiveita. Vähemmälle huomiolle jää ”nyt, kun” mahdollisuudet. Olen pitkään pohtinut, miksi ”nyt, kun” ajattelu ei ole lainkaan niin helppoa ja yleistä, kuin ”sitten, kun”. En ole löytänyt erityisiä vastauksia, mutta havaintoja senkin edestä siitä, miten yleistä ”sitten, kun” ajattelu on. Kuuntelemalla ihmisiä oppii yleensä enemmän ja parhaiten tapahtuipa se kaupan kassajonossa, bussissa, harrastekenttien laidoilla. Ihan missä vaan, missä on ihmisiä.

Vaikka Gösta Sundqvist viittasi laulussaan onnen annin epätasaiseen jakamiseen, uskon yksilön omiin mahdollisuuksiin tehdä erilaisia valintoja, jotka tukevat yksilökohtaista onnea ja tyytyväisyyttä elämään. Elämä on ihmisen parasta aikaa – Matti Nykänen – ja se onkin tiivistetysti ilmaistu elämän ja olemisen nykyhetken olomuodosta. Menneisyyteen emme voi vaikuttaa, mutta se voi toimia sekä negatiivisena että positiivisena lähteenä oman elämän suuntaviivoja miettiessä. Asenne on yksilökohtainen, ja siihen voi kukin vaikuttaa itse, mikäli niin haluaa tehdä. Se vaatii rutkasti ajattelutyötä, omien uskomusten, arvojen ja asenteiden, olettamusten ja tosiajatusten kriittistä tarkastelua, toimivaa yhteyttä omaan minään ja valmiutta sekä halua toimia toisin. Eikä se ole helppoa. Mikäli joku lukija kiinnostuu aiheesta, niin suosittelen Tommy Hellstenin kirjallisuudesta luettavaksi. ”Mistä olet valmis luopumaan saadaksesi jotain muuta?”

Tuumasta toimeen tarkoittaa tässä asiayhteydessä sitä, että kukin miettisi omakohtaisesti, mitä on itse valmis tekemään, jotta saavuttaa itseään tyydyttävän elämän ja mielentilan juuri nyt. ”Nyt, kun” elän niin tänään keskitän ajatukseni ja tekoni tähän elämän hetkeen. Jos neuvotteluhuoneessa on hankalasti istuttavat tuolit, niin seiso. Tai istu lattialla. Kuinka merkityksellistä oman kehosi viestin laiminlyöminen sen vuoksi, että mietit, mitä joku toinen asiasta ajattelee? Mikäli sinulla on mahdollisuus irtautua työpaikalta kesken päivän viideksi minuutiksi ulos kuuntelemaan, katselemaan, haistelemaan ja aistimaan ulkoilmaa, niin mene. Mikäli olet esimiesasemassa, haastan sinut pohtimaan, miten voisit muuttaa omia asenteita, toimintamallia ja ehkä esimerkkiäkin, jotta työyhteisö keskittyisi MYÖS tähän päivään. Kutsuisitko yhteisöstäsi porukkaa yhteiselle happihypylle? Luovuudesta liiketoimintansa ammentavat yritykset, ”nyt, kun” huomaatte tarvitsevanne ravintoa luovuuden herättämiseksi, toimikaa sen mahdollistamiseksi. Luonto herättää nukuksissakin olevan luovuuden, kun sille annetaan mahdollisuus.

”Nyt, kun” on parasta ja itse asiassa ainoaa olemassa olevaa aikaa.

TEHDÄÄN SIITÄ NUMERO

Kuva> Jukka Heilimo

Osallistuin alkuviikosta Visit Finlandin ja Outdoors Finlandin seminaariin, jossa aiheena oli kestävä kehitys ja luontomatkailu. Ohjelmaan kuului yritystarinoitten esittelyä laajalla rintamalla. Itselleni omaa ammattialaani eniten kiinnostanut puheenvuoron pitäjä oli Liisa Tyrväinen, joka muuten tunnetaan Australiassa asti luontohyvinvointiin liittyvistä tutkimuksistaan ja lukuisista tiedeartikkeleistaan. Tyrväisen esitelmä valoi minuunkin uskoa yrittäjänä. Oikealla polulla olen, vaikka ajoittain tuntuu, että polku on aivan liian mutkikas mikroyrittäjän kuljettavaksi. Täytyy vaan seurata opasteita ja viittoja, perille ei löydä koskaan, mutta olennaista onkin matka! Ja yrittäjän matka, se se vasta ei mitään olekaan, ellei se ole täynnä kompastelua ja rupia, avohaavoja ja murtumia.

Useiden yrittäjien ja yleisön kommenteissa nousi esiin se tosiasia, että monenlaisia hankkeita ja yrityksiä luontomatkailun saralla on pitkin valtakuntaa. Toimijat toimivat pirstaleisesti, eikä palveluntarjoajista pidetä minkäänlaisia tilastoja. Se voi olla yksi merkittävä syy sille, miksi alan yrittäjät kokevat, etteivät saa tukea, tietoa ja sparrausta yritystoiminnalleen. Toinen syy liittynee hyvin vahvasti suomalaiseen tapaan pitää kynttilä vakan alla. Syitä tähän voi kukin miettiä itsekseen, mutta yrittäjän näkökulmasta ja omista kokemuksista käsin esitän näkökulmaksi sen, että taustalla piilee osittain kateus ja pelko. Kateus siitä, että toisella yrittäjällä menee paremmin kuin itsellä. Pelko siitä, että toinen yrittäjä syö sen toisen leipää.

Verkostoituminen on päivän epistola. On erilaisia tapahtumia, joissa verkostoidutaan, matchataan ja osallistutaan pitching tilaisuuksiin. Vähänkään ruotsia taitavat tutustuvat myös sanaan minglin/minglata. Kun itse aloitin yrittäjänä, törmäsin normien lisäksi aivan uudenlaiseen sanastoon. Mitä nämä vierasperäiset sanat tarkoittavat. Uusille yrittäjille olisikin hyvä järjestää koulutus siitä, mitä nyky-yrittäjä-Suomi sanakirjaan kuuluu. KVG- ohjeistus tuottaa erilaisia käännöksiä muun muassa pitchingille eikä se oikein avaudu suomennoksella pikeys, piki tai jotain aivan muuta. Jotta aivan jokaisen uuden yrittäjän ei tarvitse keksiä polkupyörää uudelleen eikä tuntea itseään hölmöksi niin pitching tarkoittaa myyntipuhetta, matching myyjän ja ostajan tai yhteistyökumppaneiden välistä vuorovaikutusta ja kohtaamista. Minglaus ja mingling ovat lyhyitä tutustumispuheita, joka voidaan ajatella sekä matching- että pitching tapahtumaksi. Ja sitten se epistola, verkostoituminen tarkoittaa ihmisten vuorovaikutteista kohtaamista, juttelua, tutustumista.

 

Kynttilä vakan alla, miksi yhteistyökumppaneiden, ostajien ja palveluntarjoajien kohtaaminen on vaikeaa? Miksi yhteistyön aloittaminen on vaikeaa? Siksi, että olemme kasvaneet sellaisessa kulttuurimaastossa, jossa korostetaan vaatimattomuutta. Muuta syytä en keksi sille, että korkeasti koulutettujen kansalaisten maassa emme edelleenkään osaa myydä ja markkinoida osaamistamme. Toki poikkeuksiakin löytyy, mutta yleisesti ottaen tämä sektori on lapsen kengissä. Minua pelottaa ajatella, mitä tapahtuu, kun yliopistojen, koulutuksen ja taiteen alalta leikataan määrärahoja. Loppuuko innovatiivisuus ja uuden luominen? Ne nimittäin ovat avaimia siihen, miten saamme maastamme entistäkin houkuttavamman.  Osaamme kyllä innovoida, mutta mitä sitten? Osaamme tehdä hankkeita, pilotteja ja projekteja. Miten on tulosten käytäntöön ja arkeen soveltamisen laita?

Luontomatkailun osalta yksi merkittävimmistä ongelmista on se, että kuvittelemme voivamme pureskella valmiiksi monipuolisen luontoannoksen ja myydä sen esimerkiksi turisteille. Toisin sanoen, me määritämme, mitä aasialainen tai keski-eurooppalainen turisti haluaa kokea ja nähdä maassamme. Kiitos sinulle Liisa Tyrväinen, kun esittelit tutkimustuloksia siitä, miten poikkeavat saksalaisen, japanilaisen ja kiinalaisen luontoturistin toiveet ja ennakko-odotukset. Turistit haluavat hiljaisuutta, aitoa, koskematonta luontoa (tämäkin käsite eroaa suomalaisen ja japanilaisen mielikuvissa) ja kestävän kehityksen huomioimista palveluiden tuottamisessa. Tämä valmiiksi pureskeleminen on arkipäivää muussakin vallitsevassa toiminnassa. Pystyvätkö tukipalvelut räätälöimään esimerkiksi neuropsykiatrisista häiriöistä kärsiville lapsille ja heidän perheilleen sellaisia palveluita, jotka heitä tukisivat ja auttaisivat? Ei. Pääsääntöisesti tarjolla on lääkehoito ja ehkä toimintaterapia tms. valmiiksi muokattu paketti. Entäpä työuupumuksen takia sairauslomalla oleva henkilö, miten häntä autetaan? Kelakielen koodistolla masennus tai ahdistuneisuus + lääkehoito, vaikka oireet johtuisivatkin aivan muusta asiasta. Miten työterveyshuolto tai sitä ennen henkilöstöhallinto ja esimies tukevat työntekijää uupumuksen alla?

Valmiiksi pureskellut luontoannokset ovat myös sitä, että emme näe luontoamme samoin silmin kuin ulkomaalaiset. Emme näe puuta metsältä. Se, mikä meille on arkipäivää, ei näyttäydy sellaisessa näkökulmassa, jota matkailija tarkastelee. Kuinka monen suomalaisen silmää hivelee esimerkiksi hakkuualue? Minua hämmästytti se, että aasialaiset matkailijat eivät juuri olekaan moksiskaan talvisesta hakkuualueesta. Näemme siis vain laajasti ottaen ”Suomi on metsän peittämä”, kuka siitä nyt maksaisi, että luontoon pääsisi.

Tehdään siitä numero – olkaamme onnellisia ja iloisia siitä, että keskuudessamme on yrittäjiä, jotka vievät turisteja luontoon, antavat heille mahdollisuuden kokea elämyksiä, vaikka niistä emme itse osaisikaan nauttia. Tehdään numero myös osaamisestamme. Tehdään numero siitä, että kaverilla on sinnikkyyttä toimia yrittäjänä ja tuetaan sitä. Odotan innolla sitä esimiestä ja työterveyshuollon ammattilaista, joka uskaltaa tehdä numeron uupumuksen kohdalla ja etsiä sellaisia tukimuotoja ja toimintatapoja, jotka tukevat työntekijää ilman kelakielen koodiviidakkoa. Ilmainen vinkki teille; ennaltaehkäisevä ja yksilöity tuki saattaa tulla jopa halvemmaksi ja kohentaa koko työyhteisön hyvinvointia ja ylläpitää sitä.

Tätä numeron tekemisen vaikeutta olen pitkään pohtinut mielessäni. Ei se ole minulta pois, jos teen yhteistyötä toisen yrittäjän kanssa. Alueellisia eroja on tiettävästi paljon, ja siitä kertoo Lapin alueen menestys saada houkuteltua turisteja sinne etenkin talvella – talvella, vaikka on kylmää ja pimeää. Tuki, yhteistyö ja sparraaminen tarkoittavat myös nykyajan markkinointikanavan, somen, hyödyntämistä. Jaetaan toistemme tapahtumia, kirjoituksia, käytetään puskaradiota. Mikä estää painamasta jaa- nappia tykkää-napin sijaan? Siinä päivän pähkinä.

Palaan vielä työyhteisöihin ja työhyvinvointiin. Onko eri työyhteisöjen henkilöstöhallinnoissa tehty selvitystä siitä, mitä nykyiset tyky- ja tyhytapahtumat saavat aikaan? Mikä on niiden vaikuttavuus työyhteisön kokonaishyvinvoinnin osalta?

 

 

Oletko valmis? Aika pysäytetään.

 

AIKA PYSÄYTETÄÄN LAUANTAINA 16.12

KLO 12-17 Peltolan luomutilalla, Vilppulassa

”Näin itselleni rauhan teen ja antaudun ajattomuuteen”

 

Peltolan luomutilan tunnelmallisessa pirtissä pysäytetään aika, unohdetaan velvollisuudet ja antaudutaan mielen ja kehon kiireettömään tilaan.

Lauantain miniretriitissä sukelletaan luonnon taianomaiseen maailmaan maaseutuympäristössä. Ohjelma perustuu shinrin-yokuun eli metsäkylpymenetelmään. Kansainvälisen metsäterapiaohjaajakoulutuksen saanut ohjaaja johdattaa osallistujat luonnon ihmeiden äärelle. Varmista paikkasi pian – tai mahdollista jollekin sinulle tärkeälle ihmiselle ikimuistoinen kokemus ja irtautuminen arjen kiireistä! Ajan pysäyttäminen on myös mitä parahin lahja, joka taatusti jää mieleen eikä ajaudu kirpputorille myytäväksi!

 

50€/hlö (sis. alv 24%) Osallistumismaksu sisältää ohjelman, ruokailun (kasviskeitto, leipä ja ruokajuoma mehu/vesi) ja glögitarjoilun pipareitten kera.

Ilmoittautumiset 1.12. mennessä ja lisätietoja: Hanna-Kaisa 045 7871 9898 tai sähköpostilla osoitteeseen atofiosoy@gmail.com

 

Ennen tapahtumaa ilmoittautuneille lähetetään kirje. Ilmoittautumiset ovat sitovia. Tapahtuma järjestetään, jos osallistujia on vähintään 10.

 

 

Peltolan luomutilan pirtti.jpg

Psykologinen turvallisuus

Arki on täynnä erilaisia ärsykkeitä, viestintää, mainontaa, odotuksia, toiveita, pettymyksiä, velvollisuuksia, tehtäviä, tunteiden ja ajatusten vuoristorataa. Innolla suosittelen webinaaria aiheesta psykologinen turvallisuus, jos vaan kykenisin muistamaan, mistä tai miten tulin itse ilmoittautuneeksi kyseiseen webinaariin. Webinaarit ovat oivallisia monesta syystä, ja minulle tämä webinaari sopi hyvin, joskin osallistuminen lopulta oli kiinni sattumasta.

Tiistaiaamuisin joko minä tai mieheni kuskaamme esikoista toisen vieraan kielen oppitunneille kaupungin keskustan liepeille. Oppituntien ajaksi on jotain asioita hoidettavana tai sitten ei. Vietyäni lapsen päätin lähteä Kaupin urheilupuistoon aamukävelylle. Seurasin monia polkuja Kaupin metsissä, ihastelin kirpeää syysaamua, yöpakkasen kohmettamia sammalia ja muita kasveja. Löysin polulta suuren kiven, särmikkään ja paikoitellen sammalten peittämän. Otin siitä kuvia. Kuvaussessio päättyi, kun kännykän kamera jumitti hetkeksi, ja samalla huomasin muistutuksen:

Kiitos ilmoittautumisestasi Psykologinen turvallisuus-webinaariin, joka pidetään tänään 24.10.2017 klo 9.30–10.00.

Siinä vaiheessa mietin, että mikähän tämä juttu nyt olikaan. Olin unohtanut koko asian. Kävelin aamupolkukävelyni rauhassa loppuun asti. Kuinka sattuikaan, että paria päivää aiemmin sain omalta äidiltäni hänen vanhan kännykän. Omani on ollut pitkään epävakaa toimintakyvyiltään. Onneksi minulla oli nyt uusi puhelin, jossa on näyttö ehjä ja muutenkin moitteettomassa kunnossa. Liityin webinaariin, ja siellä Tapani Riekki ja Ville Ojanen varsin iloisesti juttelivat. Ensimmäinen tajuntaani syöksynyt asia oli:

”…miksi me olemme niin negatiivisia?”

Huomioni kiinnittyi tiukasti asiaan. Miehet puhuivat arkisiin tilanteisiin hyvin sijoitettavista tilanteista: työpaikan uudet asiantuntijat pelkäävät vanhempia kolleegoita tai juuri eläkkeelle jääviä todellisia asiantuntijoita/miten palavereissa leijuu käsin kosketeltavissa oleva puhumattomuuden ja pelon ilmapiiri/edelleen esimiestyöskentely ja johtaminen perustuvat uhan ja pelon ylläpitämiseen/ ihmisten potentiaalia jää hurjasti hyödyntämättä, kun ei ole lupaa toteuttaa itseään/jne. Huhhuh. Tuntui kuin Finnkino olisi avannut elokuvateatterin päähäni. Siellä vilisi jos minkämoista traileria. Oikeastaan kaikki, mistä Riekki ja Ojanen puhuivat, oli sijoitettavissa omaan elämänhistoriaani tavalla tai toisella.

Negatiivisuuden juuret on paikannettavissa yksilön kokemusmaailmaan. Jos oma elämä tai sen jokin osa-alue (vaikkapa työyhteisö) ei täytä yksilön tarvetta kokea psykologista turvallisuutta, muodostuu puute, joka näyttäytyy negatiivisuutena jossain muodossa. Palaverin ankea tunnelma ja puhumattomuus voidaan ajatella johtuvan siitä, että yhteisö on kollektiivisesti ymmärtänyt, ettei puheilla ja mielipiteillä ole vaikutusta, niillä ei ole merkitystä. Hiljaisuus voi johtua myös siitä, että porukan rohkeinkaan ei uskalla avata suutaan. Hän saattaa kokea, että ei saa tukea mielipiteilleen julkisesti ääneen lausuttuna, vaikka tietäisi työkavereiden olevan samaa mieltä. Uskallan väittää, että suurin osa meistä on jossain vaiheessa (työ-)elämää havainnut, miten keskusteluja käydään enemmän epävirallisesti kuin virallisesti.

Kun lapsi oppii kävelemään, hän huomaa saavansa ihailua ja kannustusta asiassa. Kompastelut, kaatumiset ja huterat askeleet kuuluvat kasvuun ja kehitykseen. Vähän isomman muksahduksen kohdalla joku rientää auttamaan ja lohduttamaan. Ei se haittaa, jatka vaan. Lempeä ilme lohduttajan kasvoilla kuvastaa ymmärrystä. Lapsi katsoo lohduttajaansa kuin peiliä. Parhaimmassa tapauksessa hän saa vahvan itsetunnon ja kyvyn luottaa itseensä. Lohduttaja voi arvostaa itseään ja todeta, että on antanut vahvat ainekset psykologisen turvallisuuden rakentumiseen.

Mitä tapahtuu, kun kasvamme ja tulemme aikuisiksi? Kuinka paljon lohtua on tarjolla silloin, kun ehdotat jotain uutta, ja yhteisön reaktio saa sinut tuntemaan itsesi hölmöksi tai jopa tyhmäksi? Oletko sinä se, joka on ”puhuva pää” ja saa kokea, kuinka viestin tuoja ammutaan? Psykologisen turvallisuuden tunteen edellytys on yhteisö/ympäristö, jossa kukin jäsen saa ajatuksineen, ehdotuksineen ja ideoineen olla vapaa arvostelusta ja tuomitsemisesta. Aina ei tarvita sanoja aiheuttamaan tunneilmasto, jossa ei ole sallittua etsiä, ehdottaa ja kokeilla uusia asioita. Mikroilmeet ovat suorastaan pelottavan tehokkaita tuhoamaan innostus, luovuus ja lopulta ehkä jopa itsetunto.

Suotta ei joka tuutista suolleta positiivisen psykologian, positiivisen asenteen merkityksellisyyttä, ja ylipäätään positiivisiin asioihin keskittymistä. Tässä tulee haaste Sinulle:

Kun seuraavan kerran huomaat olevasi tilanteessa, jossa negatiivisuus ottaa vallan, kysy itseltäsi, onko jotain, mitä sinä voit tehdä asian helpottamiseksi. Aina ei tarvita sanoja, vaan myös kehon kieli voi osoittaa tuntemukset. Yhteisöllisessä tilanteessa puhemies/-nainen, kouluttaja/esimies tai kuka tahansa voi kysyä yhteisesti ”miten mene” ja vastaus annetaankin näyttämällä peukkua ylöspäin tai alaspäin, tai jotain siltä väliltä. Tällöin ei tarvitse miettiä, mitä sanoisin tai miten sanoisin, vaan oman tilan voi välittää muille peukulla. Ja jos peukku on jonnekin alaviistoon, muut voivat kysyä, olisiko heillä jotain mahdollisuutta tehdä asian hyväksi jotain. Kannattaa kokeilla.

Mikäli yhteisössäsi ei ole psykologisesti turvallista maastoa kokeilla tätä, voit yhtä hyvin testata asiaa kotona.

Marraskuinen metsäkylpy

lauantaina 25.11.2017 klo 12–15

Marraskuussa luonto on hyvää vauhtia valmistautumassa kohti talvea. Lähde havainnoimaan muutos luonnossa, rentoutumaan ja unohtamaan arkivelvollisuudet!

Kohmeisenakin luonto hellii mieltä ja kehoa.

Iltapäivän aikana syvennytään shinrin-yokuun eli metsäkylpemiseen sekä harjoitellaan mielentaitoja metsämielimenetelmin.

Ilmoittaudu viivyttelemättä, paikkoja rajoitetusti. Osallistumismaksu 45 €/hlö sis. glögi, muurinpohjaletut + kahvi/tee.

 

Luontohyvinvoinnin talvikausi avataan n-y-t!

 

Tapahtuman aloitus osoitteessa Teiskon kirkkotie 244, Tampere, Elämyspalvelut Nostalgian tiloissa.

Lisätietoja ja ilmoittautumiset Hanna-Kaisalle 20.11. mennessä

045 7871 9898 tai atofiosoy@gmail.com

Tapahtuma järjestetään yhteistyössä Elämyspalvelut Nostalgian kanssa

Marraskuinen metsäkylpytapahtuma järjestetään, jos osallistujia on vähintään 10.

%d bloggers like this: