Kun systeemi ei taivu

Kirjoitettu 27 marraskuun, 2018 julkaissut hkheilimo

right wrong tienviittakuva Peruskoulu on kansakuntamme pyhä lehmä, joka saa olla ja toimia tavallaan. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa on toki rajaukset, ettei koulu saa ihan omin nokkineen touhuta, mitä huvittaa. Eihän jalkapallopeliäkään pelata kentän rajojen ulkopuolella. Peruskoulu on kuitenkin pyhä lehmä, joka saa kulkea omaa kulkuaan ja sitä tulee kunnioittaa. Tarjoaahan se maksutonta opetusta ja kouluajan ruokailun, korkeasti koulutetut opettajat ja paljon oppilaan kehitystä monipuolisesti tukevaa toimintaa (mm. kouluterveydenhuolto). Peruskoulu on maamme kivijalka, joka on varmistanut Suomen paikan maailmankartalla. Riittääkö vuosikymmenten aikana tehty työ vastaamaan uuden ajan vaatimuksiin?

Koulun kritisoiminen on vaikeaa etenkin niille, jotka eivät ole osa systeemiä (opettajia tai muita koulumaailmassa työskenteleviä). Palautetta ei kaiketi pyydetä antamaan, mutta vuorovaikutteisuutta ja yhteistyötä toivotaan. Mitä se käytännössä sitten on? Helmi- ja Wilma- järjestelmät on luotu koulun ja oppilaiden vanhempien väliseen vuorovaikutukselliseen yhteistyöhön. Julkisuudessa annetun tai saadun mielikuvan perusteella yhteistyökanava on kuitenkin suhteellisen yksisuuntainen. Eikä tämä riitä, sillä vuorovaikutukseen on tullut rinnakkaisia järjestelmiä, mm. wappi.

Käsitykseni mukaan sekä koulumaailman aikuiset että koululaisten vanhemmat jakavat huolen koulujen resursseista. Siis mahdollisuuksista taata laadukas opetus, oppilaiden edistyminen, yksilöllisiin oppimistarpeisiin vastaaminen ja ajan hengessä pysyminen. Resurssit liittyvät olennaisesti sekä opettajien että oppilaiden työrauhaan sekä jaksamiseen. Luokkakoolla ei kuulemma ole mitään merkitystä arjen koulutyössä, vaan ns. jakotunneilla ja sillä, kuinka paljon opettajalla on mahdollisuus saada avustaja mukaan luokkatyöskentelyyn. Ja olihan sitä ennenkin yli 40 oppilasta kullakin luokalla eikä apuopettajista tai jakotunneista ollut tietoakaan. Se millainen koulumaailma oli 80-luvulla, ei määritä koulumaailmaa 2010-luvulla.

Keskustelun ulkopuolella on tämän päivän oppilaiden vanhemmat. Millaisia resursseja vanhemmilla on osallistua koulutyöhön, lapsensa opettamiseen ja ohjaamiseen? Meille nykyajan koululaisten vanhemmille on annettu uusi tehtävä, vastuualue, johon emme ole saaneet työvälineitä. Resilienssi on koetuksella työelämässä mutta myös vanhempien elämässä! Peruskoulun pohjimmainen ajatus on ollut taata kaikille sama peruskoulutus, jolloin vanhempien/kodin resursseilla ei ole ollut merkitystä oppilaan saamaan opetukseen. Uskallan väittää, että nyt vanhempien resursseilla on todella suuri merkitys. Amatööriväitteeni ei ehkä ole ihan hakoteillä. Samoilla linjoilla on mm. Liisa Keltinkangas-Järvinen, prykologian professori, emerita sekä lukuisat alakoululaisten ”vertaisvanhemmat”.

Suuressa luokassa, jonka määrittelen tässä realistiseksi yli 30 oppilaan luokaksi, on tänä päivänä oppilaiden kirjo valtava. Pienemmilläkin oppilasmäärillä kirjo on nähtävissä. Kirjoa selittävät monet seikat, kuten käsillä oleva aika (sosiaalinen ja yhteiskunnallinen aika) ja tieto erilaista oppilaista yksilöinä kuin oppijoina. Opettamisen perustehtävä on kaiketi pysynyt suhteellisen muuttumattomana, vaikka tapoja opettaa on muokattu ja muutettu. Sen sijaan, että koulun resursseja olisi vahvistettu, on sekä valtakunnallinen että paikallinen politiikka heikentänyt resursseja. Se näkyy niin koulun arjessa kuin oppilaiden kodeissa. Tässä kohtaa voin kuulla tuhahtelut siitä, miten joku kehtaa arvostella koulumaailmaa.

Ja sitten käytäntöön. Paperilla kaikki näyttää niin hyvältä. Uutta opetussuunnitelmaa kehutaan vuolaasti mahdollisuuksien sallimisella ja juuri oppilaiden edun esiin nousemisella. Opettajilla on yhä enemmän mustalla painettuja mahdollisuuksia kehittää omaa työtään oppilaiden tarpeita vastaamaan. Käytännössä kaiken pitäisi siis olla hyvin.

Todellisuudessa tilanne saattaa olla aivan toisenlainen. Tarkastelen asiaa yksinkertaisen ikkunalasin läpi; miten koulumaailma taipuu vastaamaan sellaisen oppilaan tarpeisiin, joka ei varsinaisesti ”kuulu laumaan”?

”Oppilas on rauhaton ja liikkuu kaiken aikaa. Ei pysty keskittymään eikä kuuntelemaan, vaan häiritsee muita oppilaita luokassa.” – Mitäpä, jos joku siellä luokassa häiritsee tätä häiriköivää lasta?

”Tänään oli hyvin levoton päivä.” – Tai ihan tavanomainen päivä, jotta aivot saa toimintaan mukaan ja oppiminen on helpompaa.

”Oppilas tuli kontaten luokkaan.” – Hienoa, että hän on saapunut oppitunnille!

”Oppilas hytkyy jumppapallon päällä ja häiritsee muita oppilaita olemalla jatkuvasti liikkeessä.”

”Oppilas myöhästyi 5 min tunnilta.”

”Läksyt merkkaamatta.”

”Läksyt tekemättä.”

45 minuutin mittainen oppitunti on standardi. Matematiikan tunnilla etevimmät oppilaat opiskelevat itseohjautuvasti eteenpäin. Opettajalta voi kysyä apua, jos tarvitsee. Kotitehtävän voi itse valita, ja seuraavalla tunnilla tarkistaa tarkastuskirjasta, ovatko vastaukset oikein. Äidinkieltä opiskellaan itseohjautuvasti. Mikäli musiikintunnilla oppilaat käyttäytyvät hyvin, palkitaan heidät lopputunnista mahdollisuudella pelata kännykällä. Mahdollisen lisäopetuksen eli tukiopetuksen tarpeen arviointi jää vanhempien harteille.

2018 tiedämme julkisen keskustelun ja erilaisten tutkimustulosten pohjalta, että oppilaiden eriarvoisuus on lisääntynyt, häiriökäyttäytyminen yleistynyt, oppilaiden levottomuus on yleisempää, poikien lukutaito on yhä heikompaa. Tiedämme työelämän vaatimukset, tiedämme arjen kuormitukset siellä, täällä ja tuolla. Kun nyt tiedämme kaiken tämän, uskallammeko ajatella, millainen on yhteiskuntamme 10 vuoden päästä? Ennen sitä on mahdollisesti kehitetty taikasauva- innovaatio, jolla kaikki mutkat saadaan oiottua. Se taikasauvan keksijä saattaa pompahdella jumppapallolla, se saattaa olla se haahuileva lapsi luokassa… Toivoisi systeemin taipuvan vastaamaan kirjattuja ihanteita ja tavoitteita. Toivoisi systeemin taipuvan vastaamaan erilaisiin oppimistarpeisiin.

Varmuuden vakuudeksi, kyllä, on kouluja joissa asiat ovat hyvin ja homma pelaa. Kyllä, on opettajia, jotka tekevät työtään täydestä sydämestä, on ammattitaitoisia ohjaajia jne. Sanomattakin selvää, näin on. Ehkä nyt olen vähän pedannut päivää paremmaksi niille, jotka vetävät pussillisen herneitä nenään tästä kirjoituksesta.