Psykologinen turvallisuus

Arki on täynnä erilaisia ärsykkeitä, viestintää, mainontaa, odotuksia, toiveita, pettymyksiä, velvollisuuksia, tehtäviä, tunteiden ja ajatusten vuoristorataa. Innolla suosittelen webinaaria aiheesta psykologinen turvallisuus, jos vaan kykenisin muistamaan, mistä tai miten tulin itse ilmoittautuneeksi kyseiseen webinaariin. Webinaarit ovat oivallisia monesta syystä, ja minulle tämä webinaari sopi hyvin, joskin osallistuminen lopulta oli kiinni sattumasta.

Tiistaiaamuisin joko minä tai mieheni kuskaamme esikoista toisen vieraan kielen oppitunneille kaupungin keskustan liepeille. Oppituntien ajaksi on jotain asioita hoidettavana tai sitten ei. Vietyäni lapsen päätin lähteä Kaupin urheilupuistoon aamukävelylle. Seurasin monia polkuja Kaupin metsissä, ihastelin kirpeää syysaamua, yöpakkasen kohmettamia sammalia ja muita kasveja. Löysin polulta suuren kiven, särmikkään ja paikoitellen sammalten peittämän. Otin siitä kuvia. Kuvaussessio päättyi, kun kännykän kamera jumitti hetkeksi, ja samalla huomasin muistutuksen:

Kiitos ilmoittautumisestasi Psykologinen turvallisuus-webinaariin, joka pidetään tänään 24.10.2017 klo 9.30–10.00.

Siinä vaiheessa mietin, että mikähän tämä juttu nyt olikaan. Olin unohtanut koko asian. Kävelin aamupolkukävelyni rauhassa loppuun asti. Kuinka sattuikaan, että paria päivää aiemmin sain omalta äidiltäni hänen vanhan kännykän. Omani on ollut pitkään epävakaa toimintakyvyiltään. Onneksi minulla oli nyt uusi puhelin, jossa on näyttö ehjä ja muutenkin moitteettomassa kunnossa. Liityin webinaariin, ja siellä Tapani Riekki ja Ville Ojanen varsin iloisesti juttelivat. Ensimmäinen tajuntaani syöksynyt asia oli:

”…miksi me olemme niin negatiivisia?”

Huomioni kiinnittyi tiukasti asiaan. Miehet puhuivat arkisiin tilanteisiin hyvin sijoitettavista tilanteista: työpaikan uudet asiantuntijat pelkäävät vanhempia kolleegoita tai juuri eläkkeelle jääviä todellisia asiantuntijoita/miten palavereissa leijuu käsin kosketeltavissa oleva puhumattomuuden ja pelon ilmapiiri/edelleen esimiestyöskentely ja johtaminen perustuvat uhan ja pelon ylläpitämiseen/ ihmisten potentiaalia jää hurjasti hyödyntämättä, kun ei ole lupaa toteuttaa itseään/jne. Huhhuh. Tuntui kuin Finnkino olisi avannut elokuvateatterin päähäni. Siellä vilisi jos minkämoista traileria. Oikeastaan kaikki, mistä Riekki ja Ojanen puhuivat, oli sijoitettavissa omaan elämänhistoriaani tavalla tai toisella.

Negatiivisuuden juuret on paikannettavissa yksilön kokemusmaailmaan. Jos oma elämä tai sen jokin osa-alue (vaikkapa työyhteisö) ei täytä yksilön tarvetta kokea psykologista turvallisuutta, muodostuu puute, joka näyttäytyy negatiivisuutena jossain muodossa. Palaverin ankea tunnelma ja puhumattomuus voidaan ajatella johtuvan siitä, että yhteisö on kollektiivisesti ymmärtänyt, ettei puheilla ja mielipiteillä ole vaikutusta, niillä ei ole merkitystä. Hiljaisuus voi johtua myös siitä, että porukan rohkeinkaan ei uskalla avata suutaan. Hän saattaa kokea, että ei saa tukea mielipiteilleen julkisesti ääneen lausuttuna, vaikka tietäisi työkavereiden olevan samaa mieltä. Uskallan väittää, että suurin osa meistä on jossain vaiheessa (työ-)elämää havainnut, miten keskusteluja käydään enemmän epävirallisesti kuin virallisesti.

Kun lapsi oppii kävelemään, hän huomaa saavansa ihailua ja kannustusta asiassa. Kompastelut, kaatumiset ja huterat askeleet kuuluvat kasvuun ja kehitykseen. Vähän isomman muksahduksen kohdalla joku rientää auttamaan ja lohduttamaan. Ei se haittaa, jatka vaan. Lempeä ilme lohduttajan kasvoilla kuvastaa ymmärrystä. Lapsi katsoo lohduttajaansa kuin peiliä. Parhaimmassa tapauksessa hän saa vahvan itsetunnon ja kyvyn luottaa itseensä. Lohduttaja voi arvostaa itseään ja todeta, että on antanut vahvat ainekset psykologisen turvallisuuden rakentumiseen.

Mitä tapahtuu, kun kasvamme ja tulemme aikuisiksi? Kuinka paljon lohtua on tarjolla silloin, kun ehdotat jotain uutta, ja yhteisön reaktio saa sinut tuntemaan itsesi hölmöksi tai jopa tyhmäksi? Oletko sinä se, joka on ”puhuva pää” ja saa kokea, kuinka viestin tuoja ammutaan? Psykologisen turvallisuuden tunteen edellytys on yhteisö/ympäristö, jossa kukin jäsen saa ajatuksineen, ehdotuksineen ja ideoineen olla vapaa arvostelusta ja tuomitsemisesta. Aina ei tarvita sanoja aiheuttamaan tunneilmasto, jossa ei ole sallittua etsiä, ehdottaa ja kokeilla uusia asioita. Mikroilmeet ovat suorastaan pelottavan tehokkaita tuhoamaan innostus, luovuus ja lopulta ehkä jopa itsetunto.

Suotta ei joka tuutista suolleta positiivisen psykologian, positiivisen asenteen merkityksellisyyttä, ja ylipäätään positiivisiin asioihin keskittymistä. Tässä tulee haaste Sinulle:

Kun seuraavan kerran huomaat olevasi tilanteessa, jossa negatiivisuus ottaa vallan, kysy itseltäsi, onko jotain, mitä sinä voit tehdä asian helpottamiseksi. Aina ei tarvita sanoja, vaan myös kehon kieli voi osoittaa tuntemukset. Yhteisöllisessä tilanteessa puhemies/-nainen, kouluttaja/esimies tai kuka tahansa voi kysyä yhteisesti ”miten mene” ja vastaus annetaankin näyttämällä peukkua ylöspäin tai alaspäin, tai jotain siltä väliltä. Tällöin ei tarvitse miettiä, mitä sanoisin tai miten sanoisin, vaan oman tilan voi välittää muille peukulla. Ja jos peukku on jonnekin alaviistoon, muut voivat kysyä, olisiko heillä jotain mahdollisuutta tehdä asian hyväksi jotain. Kannattaa kokeilla.

Mikäli yhteisössäsi ei ole psykologisesti turvallista maastoa kokeilla tätä, voit yhtä hyvin testata asiaa kotona.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggers like this: